Foorumiarkisto

Miten te jätkät pystytte noin seikkaperäisesti laittamaan levyjä paremmuusjärjestykseen? 50 yhden vuoden aikana? Hyvä jos minä olen edes kuullut noin montaa tänä vuonna tehtyä levyä.

Eipä ollut mikään erityisen kummoinen musiikkivuosi omalta kannalta, kun noita metallipiirejä ei sen ihmeemmin tule seurailua. Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalo ovat tosin vastuussa parhaasta kotimaisesta, ei suinkaan pelkän faniuden takia, vaan siksi koska kyseessä on vain niin hillittömän kiero ja siksi hieno levy. Sami Kukan Menen veteen on perin mainio myös. Sovitukset ovat upean pienieleisiä ja tyylitajuisia, ja sanoitukset pekkastrengmäistä aforistiikkaa, vaikka Sami usein onnistuukin edeltääjänsä paremmin. Muuan Miehen esikoinen, Tyhjyydestä tullaan, uudistaa rillumarei-iskelmän perinnettä loistavalla tavalla, minkä takia levy on ehdottomasti vuoden mielenkiintoisimpia.

Ulkomaisia piirejä ei ole liikaa tullut ehdittyä seurata, mutta Sunn O))):n Monoliths & Dimensions kyllä yllätti kokeellisuudellaan ja monipuolisuudellaan. Loputtoman kitarapörinän ja Attila Csiharin örinän lisäksi levyllä kuullaan niin kuoroa, jousiorkesteria kuin torviakin. Morrisseyn Years of Refusal kasvoi keskinkertaisesta myös melko oivalliseksi reippaahkon kuuntelun jälkeen, melkeinpä miehen 2000-luvun parhaaksi tuotokseksi.

Muuten en oikein osaa sanoa. Joose Keskitalon Tule minun luokseni, kulta on ehkä miehen synkin, rujoin ja groteskein levy, mutta joko se jää loisteliaan edeltäjänsä epäkiitolliseen varjoon, tai sitten se ei vain toimi täysillä, koska pienimuotoinen pettymys levy kuitenkin oli. Asan Via Karelia oli taas liian tavanomainen ja selkeä loikkaus valtavirran suuntaan, joten sekään ei jaksanut kauaa kiinnostaa. Dälekin Gutter Tacticsin jämähti niihin kaoottisiin biitteihin, eikä ollut yhtä hengittävä kuin edeltäjänsä Abandoned language.

Shponglen uutta en ole kuullut, ja tuo Animal Collective on pomppinut kaikenkarvaisten indie- ja vähemmän indiemedioiden kärkipäässä, joten levyt tullee tarkastettua ennen pitkää. Samoin Magman Ëmëhntëhtt-Ré jäi männävuonna kuuntelematta. Opium Warlordsin Live at Colonia Dignidad tuli pukinkontissa, joten siihenkään ei ole ehtinyt pahemmin tutustua. Äärimmäistä hidastelua se ainakin on. Uudessa Shponglessa on kyllä vaan ruma kansi.

Kumiorava kirjoitti:
Miten te jätkät pystytte noin seikkaperäisesti laittamaan levyjä paremmuusjärjestykseen? 50 yhden vuoden aikana? Hyvä jos minä olen edes kuullut noin montaa tänä vuonna tehtyä levyä.

Kuten itsekin sanoin, osaa noista levyistä olen kuullut vain kerran ja osaa muutaman kerran. Oikeastaan jotain 30 levyä omalta listaltani on ollut enemmän kuuntelussa, mutta mukaan laitoin myös niitä joita olin kuullut vain vähän, ihan vain sen takia että ne eivät yhden kuuntelun perusteella olleet paskoja levyjä, vaan tarkastamisen arvoisia.

Mutta yleisesti ottaen kerran kuullut levyt ovat melko lyhytikäisiä, ne joista havaitsin potentiaalia tarkempaan syventymiseen, niin ne myös saivat paljon lisäkuuntelua. Ei tuota järjestelyä kannata liian vakavasti ottaa, mutta kyllä minä nuo top-20 sijat mietin aika tarkkaan ja allekirjoitan ne täysin. Loppupäässä on vedetty "kaikki ne jotka jäi jäljelle" vähän niin ja näin sinne. Kunhan ne nyt näennäisesti ovat järjestyksessä, se on pääasia. Näyttää hyvältä.

Uudessa Shponglessa on kyllä vaan ruma kansi.

Totta. Olisin kaivannut vanhojen levyhen maskottiteemoja.

Itse juurikin samaa kelailin, että olenko edes kuunnellut yhtäkään tänä vuonna ilmestynyttä levyä. Tosiaan Röyhkä Rättö Lehtisalon levyä on kyllä tullut pyöriteltyä. Hitaasti lämpenevää kamaa, mutta mielenkiintoista kamaa yhtä kaikki. Jatkaa Kaukon vuoden 08 Mattila-levyn tasolla eli pelittää.

Ja mitä Obituaryyn tulee niin yhtye kruunasi tyylinsä tokalla levyllään eli Cause of Deathilla. Debyytti on varsin hyvä oksentelu, mutta vähän samassa asemassa kuin joku Scream Bloody Gore Deathilla. Parempaa ja monipuolisempaa oli tulossa.

Nonnii, Ankan ja Supan listojen jatkoksi heitän omat näkemykseni vuoden kovimmista levyistä. Kaiken kaikkiaan tuli kyllä kuunneltua hirveästi uusia levyjä, joista valikoin nyt 20 parasta omalle listalleni. 10 ensimmäistä pikakelauksella ja top-10:stä jotain juttuakin, miksi juuri tämä levy on niin korkealla.


20. Depeche Mode - Sounds of The Universe
19. Mehida – The Eminent Storm
18. Nicole – Tuomittujen Joukkoon
17. Muse - The Resistance
16. The Sounds – Crossing The Rubicon
15. Pearl Jam – Backspacer
14. Chisu – Vapaa Ja Yksin
13. Pitbull Terrorist – C.I.A.
12. Viikate – Kuu Kaakon Yllä
11. PMMP - Veden Varaan


10. Kotiteollisuus - Ukonhauta

Tässä on varmaan vuoden kuunnelluin levy. Suuri Kotiteollisuus fani olen ja perusvarmaa (Kuolleen kukan nimen jälkeistä)Kotiteollisuutta edustaa tämäkin levy. Mutta nyt Hynynen oli kaivanut esiin melodisen puolensa, hän kuulemma mietti ensimmäistä kertaa laulumelodiatkin ennen itse riffejä, mikä todellakin toimii ja mielestäni virkistää Kotiteollisuuden soundia. Esimerkkeinä loistavista melodisista suorituksista Lemminkäisen laulu, Loveen langennut ja Varjonkukka.

9. FM2000 - Meibi Bus Home

Hullut ukot Savosta, tarkemmin vielä Pieksämäeltä iskeytyivät sydämeeni heti kertalaakista, kun he olivat Stam1nan lämppäreinä, sen jälkeen tuli hommattua Moskovan pasuunat omakustanne ja olin myyty. Meibi Bus Home vie hulluttelun aivan överiksi, mistä todellakin tykkään, mutta hulluttelun takaa löytyy myös se vanha tuttu FM:n soundi, humppa ja raivokas metalli vaihtelevat osia mallikkaasti. Sanoitukset tuovat myös levyyn aivan oman mausteensa, erikoinen murre ja tarinat pieksämäkeläisistä ihmisistä ovat välillä melko hupaisia. Moskovan Pasuunat levyltä löytyi useampia "hittibiisejä", jotka puuttuvat valitettavasti nyt uusimmalta, mutta yhtenäisyydessään levy menee helposti Pasuunoiden ohitse, levyllä ei kovin montaa tylsää hetkeä ole. FM2000 on tottunut jakamaan mielipiteitä, mutta nyt se tekee sen todella rankasti, sitä joko rakastetaan tai vihataan.

8. Lily Allen – It's Not Me, It's You

Aivan ihastuttava nainen, taisi olla ensimmäisiä kertoja, kun olen radiosta kuultuani jonkun biisin ottanut todella selvää artistista ja lopulta vielä rakastunut siihen täysin. Saunamaratonia vedettiin kesällä kavereiden kanssa YleX:n ollessa päällä ja sitten alkoi kuulumaan: "Fuck youuu, fuck youu veery veery muuuuuch"(silloin ei soinut vielä se sensuroitu versio), olin aivan myyty. Aivan helvetin ihastuttava nainen ja haistattelee noin terävästi ihmisille, oli pakko hankkia kyseinen lätty ja tutustua enemmän. Levyn sanoitukset iskevät tosiaan todella kovaa todella menevän popin säestyksellä ja Allenin ääni on vain jtn, aah<33.

7. Profane Omen - Inherit The Void

Levy, joka oli yksi vuoden odotetuimmista, tajunnan räjäyttävän debyytin jälkeen odotin todella menevää lättyä taas, enkä pettynyt oikeastaan. Levy onnistuu eri asioissa, missä debyytti aikoinaan onnistui. Levy on todella yhtenäinen ja debyytin räkäinen soundi on muuttunut tuotetumpaan. Mutta merkittävin ero taitaa olla, että levyn toimivimmat biisit eivät löydy tällä kertaa sieltä vauhdikkaasta päästä vaan sieltä hitaammasta, loistavana esimerkkinä In The Middle I Breathe, jossa Jules Näverin huikea ääniala pääsee esille toden teolla, voisin melkein sanoa, että Suomen kovimpia hevilaulajia mies on. Ei iske samalla tavalla kuin debyytti, mutta todella toimiva lätty näin muuten. Plussaa tietysti täytyy antaa kotikylän pojille, koska bändin rumpali ja basisti ovat kotoisin samalta pikkupaikkakunnalta kanssani eli Karstulasta, basisti on jopa joskus ollut miksaamassa omaa keikkaani pikkupoika ollessani. Niin ja rumpuraidat, Samuli Mikkonen tykittää viimeistään tällä levyllä itsensä Suomen metallirumpaleiden eliittiin, aivan huikeaa tykitystä niin levyllä kuin livenäkin.

6. Swallow the Sun – New Moon

Ankkahan on kaiken tyhjentävän levystä sanonut, mutta sanotaan nyt vielä jotain. STS:ssä olen rakastunut sen kauniiseen melodioihin musiikin ollessa samalla todella karua ja tuota yhdistelmää New Moonilta todellakin löytyy.
Itseäni vähän arvelutti Hahdon tuleminen ja miten mies sopeutuisi doom-poppooseen. Mutta hitto, kyllähän tuo kaveri hallitsee tämänkin tyylin(vaikka ei se ny toisaalta mikää nii yllätys ollut, pelotti vain, että levystä tulee yhtä rumpusooloa) ja tuo omassa kaveripiirissäni kovasti mielipiteet jakanut blast beat toimii mielestäni loistavasti noin pienenä mausteena biiseissä. Ja se Kotamäen laulu on kyllä jtn niin hienoa, puhtaita on hieman enemmän kuin ennen, mistä pidän, mutta kyllähän tuo Kotamäen örinä on niin huikeaa myös, että ei voi käsittää miten tuollaiseen suoritukseen pystyy. Hopen tasolle New Moon tuskin tulee tosiaan yltämään, mutta kovasti kamppailee debyytin kanssa, mikä sekin kyllä oikeastaan 5 tähden levy on.

5. Dream Theater – Black Clouds & Silver Linings

Progemetallin kuninkaat nostivat itsensä taas huipulle huonon edellislevyn jälkeen ja näyttivät mistä puusta heidät on veistetty. Levy on osittain todella raskasta Dream Theaterin mittapuulla ja lähenee Train of Thoughtin todella raskasta maisemaa välillä. Levyllä on vain 6 biisiä, mutta mittaa on silti kunnioitettavat tunti 15 min. Kappaleiden paremmuusjärjestys määräytyy(ainakin itselläni) BC&SL:lla pituuksien mukaan, lyhin reilun 5 minuutin Wither on melko mitään sanomaton renkutus, mutta ei sekään mikään huono todellakaan ole ja levyn ehdoton kruunu on yksi Dream Theaterin pitkän uran parhaimmista biiseistä ikinä, 19 minuuttinen The Count of Tuscany, joka on itselleni ainakin vuoden biisi. Levy yllätti todella positiivisesti, kun en ollut odottanut mitään loisto levyä, ainoa pettymys levyllä on Portnoyn AA-kerhon Twelve Steps ohjelman päätösosa, joka toistaa aivan liikaa edellisosien riffejä. Jos tykkäät Dream Theaterin raskaammasta puolesta niin kuuntele ehdottomasti tämä.

4. Scandinavian Music Group - Palatkaa Pariisiin!

SMG jatkaa samalla linjalla, minkä se aloitti loistavalla Missä olet Laila?-levyllä. Sähkökitarat on siis heivattu lopullisesti vittuun ja akustiset kitarat, hammond ja banjo raikaavat entistä enemmän. Aivan edellislevyn loistokkuuteen tämä ei nouse, mutta lähelle, itse jään kaipaamaan muutamaa hieman nopeampaa rallia, mutta toisaalta välillä taas nuo hitaat biisit iskevät niin sairaan kovaa.

3. Mastodon – Crack The Skye

Vanha proge yhdistettynä nykymetalliin, Mastodon on luonut todella toimivan konseptin, mutta samalla onnistunut uudistumaan levy levyltä. Blood Mountain oli jo todella huikea ja samanlainen mestariteos on myös tämäkin. Itse en niin tykkää hirveästi vaikeasti avautuvista albumeista, mutta jotkut kyllä avautuessaan palkitsevat ja tämä on sellainen. 2000-luvun ehdoton 5 tähden metalliklassikko.

2. Devin Townsend Project – Addicted

Devin julkaisi tänä vuonna siis 2 ensimmäistä osaa 4 levyn "sarjasta". Ensimmäinen Ki oli todella sisäänpäin kääntynyt eikä se ole oikeastaan vieläkään auennut itselleni, jonka takia se ei listalleni mahtunutkaan. Toinen levy oli täysin erilaista, rakastuin heti ensikuuntelulla Addictediin, koska se oli niin helppo vaan aivan törkeän kovaa rockipoppia ja vaikka albumi avautui heti, se on myös kestänyt kuuntelua. Kappaleiden järjestys on myös mielestäni loistava, aluksi 2 "introbiisiä" ja kolmantena Bend It Like Bender räjäyttää potin ja todella tarttuvat ja menevät poppibiisit pääsevät valloilleen. I'm addicted to Addicted.

PS. Anneke van Giersbergen kuulostaa aivan Anette Olzonilta...

1. Amorphis - Skyforger

Olen varmaan hieman outo, kun en ole aiemmin tutustunut Amorphikseen radiosoittoja enempää. Mutta nyt ajattelin tutustua ja Skyforger vei kyllä mennessään. Holopaisen melodiat ja Joutsenen laulu, mitä siihen muuta lisäämään, täydellisyyttä hipovaa. Vaikka YleX raiskasi Silver Briden jo kesällä soittaen sitä joka tunti niin silti se vaan toimii edelleen, se jo kertoo jotain ja muut levyn biisit ovat aivan yhtä vahvoja. Mikään 5 tähden levy tämä ei todellakaan ole, mutta levy iskee vain minuun jollain käsittämättömällä voimalla, Amorphis onnistui kerrankin kokonaisuudessa(tosin minun Amorphis rajoittuu Tuonelasta nykypäivään), levy ei jätä kylmäksi missään vaiheessa.

Niin joo Profane Omeniltakin tuli levy tänä vuonna, olenpa unohtanut tutustua koko levyyn tyystin. Samoin Pestilencen paluu on unohtunut ja Asphyxin uutukainen jäi vain epähuomiossa pois (vaikka se olikin lähinnä huonommin tehty Hail Of Bulletsin ...Of Frost And War).

Nyky Amorphis on periaatteessa ihan jees, mutta olen edelleen sitä mieltä, että Joutsen olisi niin paljon parempi jossain kunnon dödöpumpussa. Toki miehen puhdas laulu on erittäin vahvaa ja komeaa, mutta herran ördäys on jotain uskomattoman tylyä. Kenties Suomen paras metallivokalisti (noh, Kotamäen rinnalla), livenäkin veti jopa paremmin kuin levyllä, Nummirockissa kun tämänkin bändin todistin.

Mutta paras Amorphis on vanha Amorphis.

Jos näistä Suomen metallin instituutioista Sentencediltä on tarpeen omistaa vain kaksi ensimmäistä, niin Amorphiksen tapaus on vielä rajoitteisempi. Karelian Isthmus on itselleni ainoa kuunneltava levytys (eikä sekään mikään mestarillinen).
Jo Thousand Lakes on aikamoista olemattomuutta. Uuden tulemisen aikaisia levyjä en ole kokonaisuutena kuullut, koska kuulemani sinkut ovat olleet sen verran särmättömiä mitäänsanomattomilla melodioilla varustettuja turhakkeita ettei ole herännyt halu tutustua enempää.

Joo eipä Amorphis koskaan ole mitenkään erikoisemmin loistanut, mutta itselleni ainakin Thousand Lakes on yhtyeen paras tuotos, joskaan se ei tosiaan ole mitään viiden tähden kamaa.

Nykyisin Amorphista ei ihan kannata kyllä sinkkujen perusteella tuomita, sillä ne ovat samassa asemassa bändillä kuin esimerkiksi Mokomalla. Ne hyvät biisit on jossain ihan muualla, kuin radiosoitossa. Mutta jälleen kerran, ei ne uudet biisit kokonaisuudessaankaan mitään klassikkokamaa ole.

Saako tänne ihan listata kuuntelemiaan artisteja?

Billy Joel on miespuolinen suosikkini ja naisista eniten miellyttää Alanis Morissette. Bändeistä kovia sanoja ovat ainakin Bon Jovi, Hanoi Rocks sekä Brother Firetribe.

Myös kevyt popmusiikki vetoaa minuun. Kehtaan myöntään kuuntelevani innolla Lady Gagaa, Pinkkiä, Avril Lavignea, Shania Twainia ja Carrie Underwoodia.

Miellyttävä rock, pop ja kantri ovat suosikkimusiikkilajini, mutta olen aika kaikkiruokainen. Nuoruudessa olen fanittanut myös Eminemiä ja Alice Cooperia, joista jälkimmäistä kuuntelee vieläkin ihan mielellään pieninä annoksina.

Darien Fawks kirjoitti:
Saako tänne ihan listata kuuntelemiaan artisteja?

Billy Joel on miespuolinen suosikkini ja naisista eniten miellyttää Alanis Morissette. Bändeistä kovia sanoja ovat ainakin Bon Jovi, Hanoi Rocks sekä Brother Firetribe.

Myös kevyt popmusiikki vetoaa minuun. Kehtaan myöntään kuuntelevani innolla Lady Gagaa, Pinkkiä, Avril Lavignea, Shania Twainia ja Carrie Underwoodia.

Miellyttävä rock, pop ja kantri ovat suosikkimusiikkilajini, mutta olen aika kaikkiruokainen. Nuoruudessa olen fanittanut myös Eminemiä ja Alice Cooperia, joista jälkimmäistä kuuntelee vieläkin ihan mielellään pieninä annoksina.

Bon Jovi :puker: . Bon v*tun Jovi. Harva bändi vituttaa yhtä paljon. Eräs toinen muusikko joka vituttaa on Lady Gaga.

Mitä vikaa Bon Jovissa on? Elämänmyönteistä musaa, ei mitään angstista. Kovaa settiä. Ainoastaan toissakesäinen keikka kismitti. Aika laiskaa menoa jotenkin, vaikka melkein kaikki fanit eivät tunnu tätä huomanneen...

Darien Fawks kirjoitti:
Mitä vikaa Bon Jovissa on? Elämänmyönteistä musaa, ei mitään angstista. Kovaa settiä. Ainoastaan toissakesäinen keikka kismitti. Aika laiskaa menoa jotenkin, vaikka melkein kaikki fanit eivät tunnu tätä huomanneen...

Teennäistä aikuisrockia. En välitä. Ikäväkseni molemmat veljeni diggailevat sitä.

The Rocker kirjoitti:

Darien Fawks kirjoitti:
Mitä vikaa Bon Jovissa on? Elämänmyönteistä musaa, ei mitään angstista. Kovaa settiä. Ainoastaan toissakesäinen keikka kismitti. Aika laiskaa menoa jotenkin, vaikka melkein kaikki fanit eivät tunnu tätä huomanneen...

Teennäistä aikuisrockia. En välitä. Ikäväkseni molemmat veljeni diggailevat sitä.

Teennäistä aikuisrockia? Avaas vähän.

Darien Fawks kirjoitti:

The Rocker kirjoitti:

Darien Fawks kirjoitti:
Mitä vikaa Bon Jovissa on? Elämänmyönteistä musaa, ei mitään angstista. Kovaa settiä. Ainoastaan toissakesäinen keikka kismitti. Aika laiskaa menoa jotenkin, vaikka melkein kaikki fanit eivät tunnu tätä huomanneen...

Teennäistä aikuisrockia. En välitä. Ikäväkseni molemmat veljeni diggailevat sitä.

Teennäistä aikuisrockia? Avaas vähän.

Jovin uudempi musiikki on selkeästi aikuisille suunnattua yllätyksetöntä perusrockia. Suurin osa tuotannon helmistä löytyy 80-luvulta jolloin Jovi oli yksi suurimmista nimistä glam metallissa. Guns N' Rosesin tultua suosituiksi myös Bon Jovin jäsenet uskalsivat viimein näyttää nauttivansa rock tähden elämästä ja saattoivat tulla haastatteluihin muutenkin kuin suoraan hampaiden valkaisusta. Grungen ja riisutumman esiintymisen tultua suosituksi Bon Jovi toimi kuin mikä tahansa yhtiö joka tajuaa että tuote ei enää pure kunnolla joten he vaihtoivat tyyliään riisutummaksi. Ja kaiken tämän lisäksi yhtyeen viimeisin megahitti It's My Life on miltei suora kopio heidän aiemmasta hitistään, Livin' On a Prayer. Ja olen myös hieman hämmästyksissäni heidän erään kokoelmansa nimestä. Onko olemassa itserakkaampaa nimeä levylle kuin, 120 million Bon Jovi fans can't be wrong? Epäilen.

Pakko myöntää, että hemmetin hyvät perustelut!

Itsekään en kyllä ole Joveista ihan yhtä innoissani nykyään, sillä parhaat biisithän he tekivät kiistatta useita vuosia sitten. On viime aikoinakin kuitenkin joitain yksittäisiä helmiä tullut.

Mitä tuohon kokoelman nimeen tulee, niin tietääkseni se on osittain matkittu jostain Elviksen tai jonkun muun bändin kokoelman nimestä. Kieltämättä kuitenkin aika itserakasta nyt kun ajattelee.

Edit: http://en.wikipedia.org/wiki/50,000,000_Elvis_Fans_Can't_Be_Wrong

Ja taisi olla Joveilla muuten 100,000,000 fans.

Ja hetki... Jeeps. http://en.wikipedia.org/wiki/100,000,000_Bon_Jovi_Fans_Can't_Be_Wrong

Aika pätemistä tuo kyllä. :D

Edit 2: Miksi koodi kusi?

Ottakaa pojat huomioon kulttuurierot. Jenkeissä on aivan oikein ja hyväksyttyä kehuskella ja egoilla julkisesti, jos on menestynyt niin hyvin kuin Jovi. Se kuuluu ns. "American Dreamin" perustukseen: Jos teet kunnolla duunia niin rikastut, ja jos niin teet, sinulla on oikeus olla ylpeä ja kehuskella. Sinä olet omalla työlläsi sen ansainnut.

Tuohan näkyy suhtautumisessa rikkaisiin: Jenkeissä heitä ei kadehtita, sillä he ovat ansainneet rahansa ja jokainen tähtää itse samaan. Suomessa ollaan kateellisia rikkaille ja kaikille, jotka ylpeilevät suorituksillaan.

Kyllähän tuo on aika itserakas nimi, mutta suomalainen ei ole tottunut tuollaiseen. Täällä pyritään olemaan hiljaisia ja vaatimattomia.

Niin, ja tuo nimi on minusta todella typerä ja narsistinen. Ne on ne kulttuurierot nääs..

Melkein Vuoden postaus -arvonimen arvoinen postaus, Merovingi! Tätä tarkoitin blogissani, kun puhuin inspiroimisesta...

En ollut oikeastaan koskaan ajatellut asiaa noin, mutta onhan USA:ssa myös kova kertoa olevansa ylpeä itsestään ja saavutuksistaan. "I'm proud of [sitä ja tätä]".

Merovingi kirjoitti:
Ottakaa pojat huomioon kulttuurierot. Jenkeissä on aivan oikein ja hyväksyttyä kehuskella ja egoilla julkisesti, jos on menestynyt niin hyvin kuin Jovi. Se kuuluu ns. "American Dreamin" perustukseen: Jos teet kunnolla duunia niin rikastut, ja jos niin teet, sinulla on oikeus olla ylpeä ja kehuskella. Sinä olet omalla työlläsi sen ansainnut.

Tuohan näkyy suhtautumisessa rikkaisiin: Jenkeissä heitä ei kadehtita, sillä he ovat ansainneet rahansa ja jokainen tähtää itse samaan. Suomessa ollaan kateellisia rikkaille ja kaikille, jotka ylpeilevät suorituksillaan.

Kyllähän tuo on aika itserakas nimi, mutta suomalainen ei ole tottunut tuollaiseen. Täällä pyritään olemaan hiljaisia ja vaatimattomia.

Niin, ja tuo nimi on minusta todella typerä ja narsistinen. Ne on ne kulttuurierot nääs..

Hyvä pointti kyllä noista kulttuurieroista. Ei tullut sitä ajateltua. Mutta itserakashan se nimi silti on.

Tai sitten kyse on vain itseironiasta? Se tuntuu bändillä olevan ihan kivasti hallussa haastatteluiden ja Triumph-sekoilujen perusteella.

Samalla linjalla on Dream Theaterin kokoelman mainio nimi: Greatest Hit (...and 21 Other Pretty Cool Songs)

Kyseessä lieneekin ainoa mainio juttu mitä bändi on saanut aikaan.

Genghis Khan kirjoitti:
Tai sitten kyse on vain itseironiasta? Se tuntuu bändillä olevan ihan kivasti hallussa haastatteluiden ja Triumph-sekoilujen perusteella.

Samalla linjalla on Dream Theaterin kokoelman mainio nimi: Greatest Hit (...and 21 Other Pretty Cool Songs)

Kyseessä lieneekin ainoa mainio juttu mitä bändi on saanut aikaan.

Niin no onhan sitä näitä muitakin. No hit wonders on myös yksi aika mielenkiintoinen nimi. Enpä juuri nyt muista muita.

Genghis Khan kirjoitti:
Samalla linjalla on Dream Theaterin kokoelman mainio nimi: Greatest Hit (...and 21 Other Pretty Cool Songs)

Toisaalta Greatest Hithän kelpaisi oivasti Dream Theaterin levyn nimeksi, koska eihän niitä biisejä usein yhtä enempää yhdelle levylle mahdukaan...

Joo-o, listataan nyt jonkinlainen top-20 levyt 2000-2009 myös tuon vuoden levyjen sekaan. En jaksa yhtä paljoa energiaa tuhlata tähän, joten sepustan vain top-kympistä ylöspäin (alaspäin?) ja koska olen muutenkin näistä levyistä rantannut niin paljon täällä (milloin arvosteluilla, milloin muuten vaan hypettäen), niin jätän kaiken turhan löpinän pois. Kova on kakskymppinen, perkele!

20. Electric Wizard - Witchcult Today
19. Tool - 10, 000 Days
18. The Haunted - Revolver
17. Shpongle - Tales Of The Inexpressible
16. Mastodon - Crack The Skye
15. Reverend Bizarre - In The Rectory Of The Bizarre Reverend
14. The Dillinger Escape Plan - Ire Works
13. Tool - Lateralus
12. Moonsorrow - Verisäkeet
11. Behemoth - Zos Kia Cultus (Here And Beyond)

10. Electric Wizard - Dopethrone


Tämän hetken paras doom metal pumppu, melko selkeästi. Dopethrone on yhtyeen suurin kulmakivi viimeisimmän Witchcult Todayn kanssa, mutta tämä vetää homma piirun verran paremmin. Saundit ovat mielestäni aavistuksen paremmat WT:llä, mutta kappalemateriaalissa Dopethrone ottaa lujaa takaisin. Vinum Sabbathilla alkava vyörytys ei pysähdy, vaikka välillä leijutaankin jossain äärimmäisen kosmisissa sfääreissä. Jo Funeralopolis potkii munat kuulijalta pihalle niin lujaa, ettei auta kuin vikistä. Huumaava levy, kuten yhtye on varmasti tarkoittanutkin tämän olevan, ehdottomasti 2000-luvun - tai kaikkien aikojen - parhaita doom kiekkoja.

09. Reverend Bizarre - III: So Long Suckers!


Ja doomilla jatketaan. Tämä 2 h 10 minuuttinen järkäle löi minut ällikällä ilmestyessään, vaikka sulattelu kestikin pitkän aikaa. Mutta en vain voinut lopettaa tämän kuuntelemista ja kun levy lopulta avautui, se avasi samalla jotain hyvin suuria tunnevirtoja minussa itsessä. Tunnelatauksesta jos puhutaan, niin tämä saattaapi hyvinkin olla siellä levyjen kärkipäässä. Uskomaton teos.

08. Nile - In Their Darkened Shrines


Toinen syy sille miksi Nile on edelleen minulle maailman paras pystyssä oleva death metal yhtye. Kappalemateriaali on eeppistä, yhtenäistä ja aivan helvetin kovatasoista. Mikäli saundit eivät olisi aivan niin tuhnuiset (no tiukat saundit siis, mutta ottaen huomioon mihin Nile kykenee, niin riman alitusta on havaittavissa), niin tämä saattaisi olla jopa yhtyeen paras levy. Kappalemateriaalillaan non nimenomaan sitä korkeatasoisinta Nileä. Helvetin tiukka death metal läpyskä.

07. Magyar Posse - Kings Of Time


Mitä on post-rock? Kuunnelkaa tämä levy, niin tiedätte. Matka jonnekkin muualle, nimettömiin paikkoihin missä luku 7 hallitsee. Mestariteos.
(EDIT. Oho, sattupa sopivasti että tämä on myös sijalla 7.)

06. Shpongle - Nothing Lasts...But Nothing Is Lost


Kenties mielenkiintoisimpia ja innovatiivisimpia levyjä koskaan. Shpongle on todella kova juttu itselleni ja tämä on edustanut aina yhtyeen parasta antia. Äärimmäisen hieno kokonaisuus, joka kulkee soljuvasti läpi eri tunnetiloja ja musiikillisia oivalluksia. Tunnin mittainen uni, josta herättyään on kuulijalla todella hyvä fiilis ja mieli tekisi pyöräyttää uudestaan.

05. Mastodon - Blood Mountain


Tämä oli melkoisen tiukasti jo kärkinelikossa, mutta nyt näin. Mastodonin suurin mestariteos, olkoonkin, että Crack The Skye on myös helvetin tiukka tapaus. Blood Mountain kuitenkin avarsi aikoinaan maailmani ja näytti musiikillisia polkuja joita en kuvitellut edes olevan olemassa.


04. Devin Townsend - Terria


Ei auta, Townsend omistaa 2000-luvun. Hän on tehnyt läjäpäin helvetin hienoja levyjä jokaisella yhtyeellään ja ne mahtavimmat kiekot ovat todella myös mahtavia. Tämä levy räjäytti tajuntani myös joskus aikoinaan erittäin vahvasti ja vaikka se alkuhohto onkin kadonnut, ei levy ole menettänyt otettaan tippaakaan. 70 minuuttinen mammutti modernia progea/proge metallia, jossa jokainen kappale on täyttä mahtavuutta, olkoonkin että muutamat muut levyt ovat tässä ajan saatossa menneet tästä ohi. Monet pitävät tätä Townsendin parhaana levynä, eikä suotta. Minä tosin en pidä, en aivan...

03. Between The Buried And Me - Colors


Tässä onkin sitten levy, joka onnistui räjäyttämään tajuntani ensimmäisestä kuuntelusta asti, eikä meno ole hellittänyt missään vaiheessa (HUOM! Ainut levy maailmassa, jonka olen kuunnellut kahteen otteeseen samana päivänä, niin kova oli paineaalto ensikuulemalta). Uskomattoman värikäs, ainutlaatuinen ja intensiivinen matka musiikin kirjavan spektrin ytimeen. Tajuton määrä koukkuja joka puolella, koko ajan kuulija vain janoaa enemmän ja enemmän. Niin soljuva, monipuolinen ja kekseliäs albumi, ettei sanat riitä kuvaamaan. Hiljalleen kipuamassa top-10 kaikkien aikojen levyihin, ei tätä albumia vaan käsitä.

02. Nile - Annihilation Of The Wicked


Niin, tässä yhtyy Nilen parhaat saundit ja paras kappalemateriaali. Muuta ei vaadita. Mestariteosta mestariteoksen perään, eikä kuulijalle anneta yhtään armoa. Äärimmäinen death metal möyrii tiukasti a-vireessä, se on jo saavutus sinänsä. Deathin levyjen ohella parasta, mitä death metal on koskaan saanut aikaan. Helposti.

01. The Devin Townsend Band - Synchestra


No competition, tämä on 2000-luvun vaikuttavin musiikillinen taidonnäyte ja vielä kirkkaasti. Nykypäivänä voisin sanoa, että menee jopa Deathin Symbolicin ohi all-time levyissä, joka jättää ainoastaan Faith No Moren Angel Dustin tälle kilpailijaksi. Synchestra on aivan käsittämättömän hieno musiikillinen matka, joka esittelee ihmismielen eri tunteita hyvin väkevästi. Synnytään onnellisten tähtien alla, eletään elämää täysillä, kohdataan raskaita aikoja ja vajotaan jopa synkkiin aikakausiin, mutta lopulta elämä voittaa ja vahva ihminen nousee vastoinkäymisistä kuin feenix tuhkasta. Tämä on Synchestran tarina. Levyllä ei ole huonoja kappaleita, jokainen puolustaa paikkaansa tässä uskomattoman hienossa kokonaisuudessa (ja tämä on nimenomaan kokonaisuus, ei jäjä biisejä samoissa kansissa). Ja kun puolet levyn biiseistä on selkeitä mestariteoksia jotka kannattelevat albumia (ja ne muut biisit kannattelevat kokonaisuutta), niin ei parane valittaa. Tämä on Townsendin suurin saavutus, kaikki muut miehen teokset jäävät kirkkaasti taakse. Ei epäilystä.

Suositelkaa jotain menevää "kertakäyttörokkia" pleikkaripeleihin. Tyyliin Avenged Sevenfold, Disturbed yms. Siis semmoista perushuttua, mitä ei ehkä muuten jaksaisi kuunnella, mutta toimii fiiliksennostattajana.

Jack DiBiase kirjoitti:
Suositelkaa jotain menevää "kertakäyttörokkia" pleikkaripeleihin. Tyyliin Avenged Sevenfold, Disturbed yms. Siis semmoista perushuttua, mitä ei ehkä muuten jaksaisi kuunnella, mutta toimii fiiliksennostattajana.

Nu-metallista Papa Roach on ihan toimivaa peleissä. Ja sitten kaikki skeittipunk (Offspring & kump.) toimii myös hyvin. Yleensä ottaen kaikki geneerinen rokki jossa ei ole mitään sellaista joka saisi oikeasti menemään kyseisen bändin keikalle. Poikkeuksina In Flames, Motörhead ja AC/DC.

Slipknotista ja Godsmackista itse saan ainakin orgasmin pelatessani.

Kouluammuskelijoiden suosikkibändi KMFDM toimii usein vallan mainiosti.

Haluatteko tsekata oman listani 2000-luvun parhaista levyistä? Ei se mitään, teen sellaisen silti. Levy per vuosi -periaatteella mennään, kunniamainintoja mukaan sisällyttäen. Joten pitemmittä puheitta:

2000: Värttinä - Ilmatar

Monipuolisin ja kokeellisin levy, niin bändin itsensä kuin suomalaisen kansanmusiikkiskenenkin kannalta. 90-luvun popvetoisuus on jätetty taka-alalle, ja tilalla on mietteliäämpää ja minimalistisempaa ilmaisua. Levyn aloittava Itkin ja päättävä Meri edustavat juuri tätä ambient-henkisempää maailmaa, mutta niiden väliin mahtuva kokonaisuus sisältää huiman määrän vaikutteita ympäri maailmaa, progressiivisempaa ilmaisua ja ennen kaikkea loistavia biisejä. Levyn tunnetuin biisi lienee kaoottiseksikin äityvä Äijö, jonka myötä bändi pääsi Taru sormusten herrasta -musikaaliin mukaan, ja jossa Ismo Alanko vierailee loitsimassa.

Kunniamaininnat:
Godspeed You! Black Emperor - Lift Your Skinny Fists Like Antennas To Heaven
Circle - Prospekt

2001: Tool - Lateralus

Kieroa neroutta. Tool on jonkinlainen progemetallin YUP, yhtä äkkivääriä ideoita tuntuu kummallakin olevan. Bändin ehkä ainoa hallittu kokonaisuus, mutta kun kerran moinen ollaan saatu kasaan, niin tuloksena onkin mestariteos. Lähes 80-minuuttinen järkäle on raskas kuunneltava, mutta loppujen lopuksi kaikella tuntuu olevan paikkansa. Tällainen levy tarvitseekin suvantoina toimivia instrumentaalivälikkeitä Ticks & Leechesin kaltaisten jyräysten vastapainoksi. Vaikka levyltä on vaikea ruveta nostamaan mitään erityistä kokonaisuutta ylevämmäksi, täytyy myöntää että juuri nimibiisi on onnistunut erottumaan suurenmoisimpana sävellyksenä.

Kunniamaininnat:
Paleface - The Pale Ontologist
Kuusumun Profeetta - Kukin kaappiaan selässään kantaa

2002: Circle - Sunrise

Levy, joka aloitti New Wave of Finnish Heavy Metalin. Jo avausraita Nopeuskuningas räjäyttää tajunnan massiivisella voimallaan ja Mika Rätön loistavalla kiekumisella. Hevijyräykset levyllä ovatkin silkkaa rautaa, mutta varsinainen mahtavuus käy ilmi levyn monipuolisuuden myötä. Spandexinhajuisen miekanheilutuksen ohessa päästään hempeämpiin ja mystisempiinkin maisemiin, esimerkisi Vaanen valtiatar ja Lokki-biisien myötä. Vaikka Circlen levyjen vertaaminen keskenään on melko vaikeaa, on Sunrise kuitenkin onnistunut muotoutumaan ainakin minulle bändin verrattomimmaksi tekeleeksi.

Kunniamaininnat:
Kuusumun Profeetta - Jatkuvasti maailmaa pelastamaan kyllästynyt supersankari
Agalloch - The Mantle

2003: Liekki - Korppi

Kaikkien suomalaisten rokkikriitikoiden lempilevy pääsee minunkin listalleni. Levy, jolla bändin rento, mutta kuitenkin tarpeeksi suomalaisen haikea hippirocksoundi pääsee parhaiten esiin. Biisit ovat tarttuvia, mutta kuitenkin sopivan epämääräisiä ja jamittelevia, että ne jaksavat kiinnostaa pitempäänkin. Jo levyn aloittava Veit omasi lentoon nappaa sisäänsä mainiolla tavalla. Kaiken lisäksi biisien asettelu on ehkä nerokkainta, mitä 2000-luvun suomalaisessa rockissa on nähty, etenkin levyn loppupuolella: kun maalaileva 7-minuuttinen Saattaja päättyy, alkaa kaunis akustisfolkkailu Tuleko niin kuin öinen maa, joka luo taas loistavan pohjan seuraavaksi tulevalle hittibiisi Pienokaiselle. Näin Valkoinen on enkelten yö voi taas oikeutetusti ottaa paikkansa päätösbiisinä.

Kunniamaininnat:
The Mars Volta - De-Loused in the Comatorium
Ektroverde - Ukkossalama
Reverend Bizarre - Harbinger of Metal

2004: Ville Leinonen - Suudelmitar

Pysytellään nyt herkässä tunnelmoinnissa ja kriitikoinen suosikkilevyissä. Ville Leinonen on ollut romanttisen herkistelijän maineessa, ja mikäpä siinä, koska hänen teoksensa usein ovat hyvinkin aitoja, olematta yhtään turhan siirappisia. Folk-henkinen Suudelmitar on oiva irtiotto Valumo-yhtyeen gootahtavasta ja rujosta maailmasta. Soundimaailma on lähes kauttaaltaan akustinen, mikä tukeekin Leinosen lauluja parhaalla mahdollisella tavalla. Sovitukset ovat pienieleisiä huiluineen ja perkussioineen, mutta päästään levyllä suurempaankiin sointiin Hiljaa ui Malawée ja Luunvalkoiset purjeet -biisien myötä. Ensimmäisessä biisissä matkataan pitkin afrikkalaisia jokia flyygelitorvien soidessa taustalla ja jälkimmäisessä on riemastuttava kreikkalaishenkinen yleissoundi sekä hauska hoilauskuoro.

Kunniamaininnat:
Magma - K.A.
Magyar Posse - Kings of Time
Joose Keskitalo - Luoja auta

2005: Paavoharju - Yhä hämärää

Helsinkiläis-savonlinnalaisen hippikommuunin loistelias kudelma pienistä äänipalasista. Ambient-maiseman sisään mahtuu kaikenlaista pientä, johon syventyminen kysyy useampia kuuntelukertoja. Hienot sävellykset ja mielenkiintoiset melodiat on puettu eteeriseen ja hämyiseen kaapuun, joka välillä häipyy jonnekin syvemmille vesille, nousten taas uudestaan pintaan. Välillä taustalla soivat kenttä-äänitykset virrenveisuusta. Ehkä hieman yllättäen levy on noussut myös melko laajaan kansainväliseen kulttisuosioon eri indie-piireissä.

Kunniamaininnat:
YUP - Keppijumppaa
Coil - The Ape of Naples
Shpongle - Nothing Lasts... But Nothing is Lost

2006: Kuusumun Profeetta - Hymyilevien laivojen satama

En osaa sanoa, omaako tämä vai "Supersankari" paikan bändin Magnum opuksena, mutta äärimmäisen hieno levy kyseessä joka tapauksessa on. Vuoden 2004 sankarihevi on takanapäin, ja tällä kertaa ollaankin melko kabareehenkisissä ja jatsahtavissa tunnelmissa. Rättö toimii laulajan sijaan enemmänkin jonkinlaisena tarinankertojana, mikä näemmä jakoi mielipiteitä, mutta minusta hänen hieno laulutapansa yhdistettynä pohdiskeleviin ja mielenkiintoisiin teksteihin ei töki missään vaiheessa. Kaiken lisäksi vielä muutamat biisit ovat saaneet vielä erittäin onnistuneet jousisovitukset, jotka vielä korostavat levyn vanhahtavaa ja teatraalista tunnelmaa.

Kunniamaininnat:
Rättö ja Lehtisalo - Ed Benttonin briljantti stabilismi tai taivaallinen kylpysaippua
Markku Peltola ja Buster Keaton tarkistaa lännen ja idän
Värttinä - Miero
Iron Maiden - A Matter of Life and Death

2007: CMX - Talvikuningas

CMX on siinä asemassa, että se voi tehdä mitä vain ilman, että sen uskottavuus tai suosio kärsii. Niinpä se voi tehdä myös tunnin mittaisen sci-fi-eepoksen. Sen sijaan, että lopputulos olisi ollut jotain vaivaannuttavan pompöösiä yrjänäilyä, olikin kyseessä bändin paras levy. Sisäinen sci-fi-nörttini innostuu, kun Yrjänä laulaa intergalaktisista tähtilaivoista ja "kvasitaivaan mandaateista". Sävellyksellisesti kyseessä on ehkä metallisinta CMX:ää koskaan, mikä yllättäen ei haittaa, vaan sen sijaan tukee levyn yleisilmettä.

Kunniamaininnat:
Suo - Ei päivien perijätä
Reverend Bizarre - III: So Long Suckers
Rush - Snakes & Arrows

2008: Joose Keskitalo ja Kolmas Maailmanpalo

Joosen levytysura on ollut kehittyvää sorttia. Ensimmäisen levyn primitiivisestä mies ja kitara -maailmasta on kehitytty bändivoittoisempaan, mutta edelleen primitiiviseen sointiin. Äänimaailma on hyvin karu, mutta se tukee Keskitalon nyrjähtänyttä suobluesia. Välillä tosin pistäydytään vähän jatsahtavammissa ja iskelmällisemmissä tunnelmissa, unohtamatta myös paria, pelkällä kitaralla säestettyä laulua. Tarinoissa ovat kuolema ja kristillinen kuvasto edelleen läsnä, jonka takia tunnelma levyllä onkin oikealla tavalla ehdoton, vaikka paikkapaikoin näkymät ovatkin perin unenomaisia. No, unesta kuulemma koko Kolmas maailmanpalo -projektin idea lähtikin.

Kunniamaininnat:
Fleet Foxes - Fleet Foxes
Jex Thoth - Jex Thoth
Asa - Loppuasukas

2009: Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalo - Hiekkarantaa

Kun Kauko Röyhkä, porilaiset, ja korni iskelmä lyödään yhteen, on lopputulos luonnollisesti hämmentävä, mutta silti nerokas. Röyhkän pöytälaatikosta kaivamiaan iskelmäsanoituksia säestää rättöjalehtisalomainen puoliakustinen ja hämyinen soundimaailma, ja mikäli siinä ei olisi kontrastia tarpeeksi, luo Röyhkän rujon toteava laulutyyli vielä lisää ristiriitaisuuksia biisien sanoman kanssa. Loppujen lopuksi kokonaisuus on kuitenkin yllättävän helposti nieltävä ja käsitettävä. Neuroosin rajoja lähentelevän naisenkaipuu muuttuu Röyhkän käsissä mieltää jopa jonkinlaiseksi tahattomaksi kannanotoksi yksinäisten miesten puolesta. Kaikenkaikkiaan kyseessä on valloittavan hauska ja hieno poplevy, joka nosti myös porilaiskaksikon hetkeksi valtavirrankin puolelle.

Kunniamaininnat:
Sunn O))) - Monoliths & Dimensions
Sami Kukka - Menen veteen
Trepaanit - Trepanation

Tulipas paljon suomalaista musiikkia. No, sitä puolta on enemmän tullut seurattua, joten ymmärrettävää lienee tuo.

What next... ALBUMS TOP25?

Wankie kirjoitti:
What next... ALBUMS TOP25?

Tuohon voisin melkein osallistuakin. Mutta meeh. Ei sitä omaa listaa sovi laittaa niiden muiden viereen.

The Rocker kirjoitti:

Wankie kirjoitti:
What next... ALBUMS TOP25?

Tuohon voisin melkein osallistuakin. Mutta meeh. Ei sitä omaa listaa sovi laittaa niiden muiden viereen.

Kyllä tuo minullekkin passaisi. Mutta laatiminen on jonkun musahomon hommaa.

Mukana ollaan. Ilman muuta.

Delegoin tehtävän Ankalle. Listaus käyntiin.

Minä kuuntelen mieluiten raskasta musiikkia tyyliin heavy metal ja hard rock. Ehdoton ykkönen on Metallica.
Muita hyviä ovat Hammerfall, Dio, Scorpions, Evanescense, Within Temptation, Alice Cooper, Dream Theater, Amorphis, Stratovarius, Sentenced, Sonata Arctica ja Nightwish.

Ai niin, tosta Lateralusista sen verran ettei ole mennyt tähän päähän sen mahtavuus. Kuten ei myöskään sitä edeltäneiden Tool-levyjen. Ne kaksi ekaa ovat kyllä hyviä, mutta Lateralus on tylsä.

Ainoa Tool-levy joka itselleni toimii ensimmäisestä sekunnista viimeiseen on tuo vuoden 2006 10 000 Days. Siinäpä hieno levy kyllä.

RoadWarrior kirjoitti:
Minä kuuntelen mieluiten raskasta musiikkia tyyliin heavy metal ja hard rock. Ehdoton ykkönen on Metallica.
Muita hyviä ovat Hammerfall, Dio, Scorpions, Evanescense, Within Temptation, Alice Cooper, Dream Theater, Amorphis, Stratovarius, Sentenced, Sonata Arctica ja Nightwish.

Olen keskustellut ja kuvauttanut itseni Alice Cooperin kanssa.

Nimimerkillä: Melkein julkkis itsekin vittu

Kilpailee 10 000 Days ja Lateralus bändin ykköslevyn paikasta. Periaatteessa voisin jopa kallistua 10 000 Daysin puolelle, sillä se oli ensikosketus itselläni Tooliin ja sieltä toden totta löytyy ne yhtyeen parhaat kappaleet (10 000 Days, Rosetta Stoned, Right In Two), mutta Lateralus pistää kampihin helvetin laadukkaalla kokonaisuudella. Joka tosin on myös 10 000 Daysilla...

10 000 Days on kyllä ihan kelpo levy, siinä on itse asiassa paremmin erottuvia eteviä ralleja, kuten Vicarious, nimibiisi, The Pot ja Right in Two. Jotenkin taas Lipan Conjuring ei lunasta paikkaansa välisoittohäröilynä kunniakkaasti, ja Rosetta Stoned on taas liian pitkä. Itse asiassa Right in Twokin on vähän ylipitkä, vaikka levyn parempaa puolta edustaakin. Viginti Tresillä on taas vain kaksi käyttökeinoa, joko sillä haluaa pelotella itsensä puolikuoliaaksi yksin pimeässä, tai sitten kokeilla tätä Wings for Marie -kikkaa.

Vanhempi Tool on meikäläisellä vähän hakusessa, mutta täytyneepä sekin joskus ainakin päällisin puolin tsekata, mutta uskoisin että tämä progempi ilmaisu aiemman alternativejyräyksen sijaan uppoaa paremmin.

Rosetta Stoned ei ole millään tavalla liian pitkä. Lost Keys on erinomaisen hypnoottinen introbiisi sille ja sitten itse kappale menee sopivassa suhteessa räyhäten ja himmaillen, kunnes loppua kohden kasvatellaan ja päästetään kaikki irti. Tuon kappaleen lopun lauluosuus on levyn hienoin hetki.

Mutta olet oikeassa, noin kokonaisuutena Lateralus on parempi ja soljuvampi. Vanhat Tool levyt ovat kyllä hyviä, joskin haastavampia. En siihen debyyttiin hirveästi ole tutustunut, mutta se on kyllä aika suoraviivaisempaa tavaraa, Aeniman ollessa yhtyeen vaikein levy.

10,000 Days aukesi minulle aikanaan, muu Toolin tuotanto ei niinkään. Totta kai vanhat hitit miellyttävät korvaa myöskin. Kymppitonni on kuitenkin mulle "se" Toolin levy.

Soundi kirjoitti:
Devin Townsend tuo Ziltoidin Suomeen

Omia bändejään (muun muassa The Devin Townsend Band) ja Strapping Young Ladia johtanut Devin Townsend saapuu ensi kesänä Suomeen.

Eikä kyse ole mistä tahansa vierailusta vaan mies yhtyeineen aikoo esittää Ziltoid The Omniscient -albumin kokonaisuudessaan "jossakin tapahtumassa". Townsend ei ole koskaan aikaisemmin esittänyt Ziltoidia livenä, joten kyseessä on maailmanlaajuisestikin merkittävä tapaus. Mies lupaa samaan hengenvetoon myös Devin Townsend Project -yhtyeen keikan.

Muusikko paljasti asian Twitter-sivullaan kertomalla seuraavaa: "Yes, it's true...Ziltoid album in it's entirety in Finland this summer, as well as an additional dtp festival set the next day...". Treenimateriaalia nähtävissä täällä.

Ziltoid The Omniscientin konsepti on varsin omalaatuinen. Wikipedia kertoo seuraavaa: "The album is a fictional concept album about an extraterrestrial being named Ziltoid from the planet Ziltoidia 9. Ziltoid travels to Earth in search for "the ultimate cup of coffee". Townsend describes the album as a mix between Strapping Young Lad and The Devin Townsend Band, with a storyline like that of Punky Brüster's Cooked on Phonics."

Holy shit. Tonne on päästävä.

Mahti Ankka kirjoitti:

Soundi kirjoitti:
Devin Townsend tuo Ziltoidin Suomeen

Omia bändejään (muun muassa The Devin Townsend Band) ja Strapping Young Ladia johtanut Devin Townsend saapuu ensi kesänä Suomeen.

Eikä kyse ole mistä tahansa vierailusta vaan mies yhtyeineen aikoo esittää Ziltoid The Omniscient -albumin kokonaisuudessaan "jossakin tapahtumassa". Townsend ei ole koskaan aikaisemmin esittänyt Ziltoidia livenä, joten kyseessä on maailmanlaajuisestikin merkittävä tapaus. Mies lupaa samaan hengenvetoon myös Devin Townsend Project -yhtyeen keikan.

Muusikko paljasti asian Twitter-sivullaan kertomalla seuraavaa: "Yes, it's true...Ziltoid album in it's entirety in Finland this summer, as well as an additional dtp festival set the next day...". Treenimateriaalia nähtävissä täällä.

Ziltoid The Omniscientin konsepti on varsin omalaatuinen. Wikipedia kertoo seuraavaa: "The album is a fictional concept album about an extraterrestrial being named Ziltoid from the planet Ziltoidia 9. Ziltoid travels to Earth in search for "the ultimate cup of coffee". Townsend describes the album as a mix between Strapping Young Lad and The Devin Townsend Band, with a storyline like that of Punky Brüster's Cooked on Phonics."

Holy shit. Tonne on päästävä.

Tulisivat Saunaan tai Sonisphereen niin saisi nähdä kyseisen keikan.

AC/DC tulee suomeen kesällä. Pitäisi mennä mutta budjetti tiukalla Saunan ja Sonispheren takia. AC/DC kuitenkin legenda ja ei välttämättä ole hetkeen tulossa Suomeen lähiaikoina uudestaan. Rahaa ei kuitenkaan liiemmin ole tuhlattavaksi. Ongelmallista kun tapahtumien hinnat nousevat.

No Shame - Ironing Day (2010)

1. Better drunk than part of the machine
2. Born in submission
3. Empty promises
4. Faceless life
5. Light of my life
6. Message
7. Tenderized
8. Like a bullet
9. One by one
10. Time
11. Rock'n'roll overdose
12. Fuck the system

Eipä olla levyarvosteluja tällä laudalla vielä kirjoitettu ja nyt on korkea aika aloittaa. Ironing Day on No Shamen (tai näin kavereitten kesken, Sheimareiden) viides levy. Se julkaistiin kutakuinkin kaksi ja puoli viikkoa sitten. Toki yhtyeen läskimpänä ja rumimpana miesbändärinä sain levyllisen jo viime vuonna, muodossa .mp3, mutta tänään hain postista ihka-aidon lätyn. Ironing Day jatkaa siitä mihin White of Hope Turning Black (2007) jäi. Vanha kunnon särö-asenne-punk on mennyttä ja uusi punk-rokahtava -linja jatkuu. Itse olen vanhemman tuotannon suuri ystävä, sillä Schpunk (2000) on vieläkin yksi kovimmista punklevyistä koskaan. Tämä uudempi musa ei ehkä iske niin kovaa, mutta kyllä sekin iskee. Jokatapauksessa Ironing Day on huomattavasti parempi levy kuin edeltäjänsä. White of Hope Turning Black oli varsin mukiinmenevä ja ennen kaikkea tasapaksu levy, muutamalla toimivalla hitillä. Ironing Day taas yllättää monella eri tapaa.

Levy lähtee käyntiin "Better drunk than part of the machine" biisillä. Se on myös omaksi yllätykseksi soinut YleX:llä muutamaan otteeseen. Kieltämättä varsin toimiva hittibiisi, jonka mukaansatempaava kitarointi ja temmonvaihtelu fiilistelystä punk-sahaamiseen on hunajaa. Seuraava biisi "Born in submission" on taas hieman rajumpi hoocee-mättö, joka voisi yhtä hyvin olla poikien aiempien levyjen joukossa. Kolmas raita, "Empty promises" on taas juurikin sitä No Shamea - josta en periaattessa pidä. Hidas punkkiballaadi, liian tuotetuilla soundeilla. Tämä olisi niin hieno biisi kunnon punk-säröillä ja kahisevilla rummuilla. Biisi ei ole huono, vaan yksi levyn parhaimmista sanoitusten ja melodian puolesta - mutta tämmöinen pitkänlinjan fani osaa toivoa aina enemmän. Sitten tuleekin vuoroon "Faceless life" joka taas kuulostaa vanhan kunnon No Shamelta, mutta se vaikuttaa enemmän täyttöbiisiltä kuin loppuun mietityltä hitiltä. Viides raita, "Light of my life" on levyn toinen slovari - joka toki tasapainottaa jatkuvaa mättölinjaa, mutta menee omaan makuun liian siirappiseksi. Sen sijaan "Message" vie potin kotiin. Loistavat punkkiriffit, basson kanssa kikkailua, kunnon punkkikompit ja nimensä mukaan, tällä biisillä on sanomaa. Levyn ehdottomasti rankin hc-veto on "Tenderized". Biisissä on asenne ja mättö kohdallaan - mutta siihen biisin hienous jääkin.

Levyn kahdeksas raita, "Like a bullet" taas keventää mätön suuntaa kevyemmäksi. Yksi lätyn parhaimmista biiseistä, jonka svengaava punk rock -kitarointi ja sodanvastaiset lyriikat toimivat etenkin kertsissä. "One by one" jatkaa slovareiden parissa ja se toimii varsin mallikkasti. Ei niin siirappinen kuin "Light of my life", muttei myöskään niin mukaansatempaava kuin "Empty promises". Jokatapauksessa ihan mukiinmenevä fiilistely. "Time" on taas hieman erilaisempi biisi. Se ei soundien puolesta kuulosta ollenkaan No Shamelta ja pidän tätä levyn villinä korttina. Se yllättää erilaisuudellaan positiivisesti. "Rock'n'roll overdose" on levy pisin biisi ja tämä melkein viisiminuuttinen toimii helvetin hyvin, mutta jää helposti monen muun biisin varjoon... joka on sääli, sillä biisissä on levyn ehdottomasti paras kertsi. Levy päättyy yhtä suoranaisesti kuin alkaa. Aloitusbiisin nimi kertoo enemmän kuin tuhat sanaa ("Better drunk than part of the machine") ja niin tekee myös tämä viimeinen vääntö eli "Fuck the system". Biisin nimestä näkee suoraan, että kyseessä on räjähtävä lopetus. Kunnon hoocee-paahto päättääkin tämän erinomaisen lätyn kauniisti.

Mitä koko paskasta jää käteen? Noh, kuten mainitsin eli paljon enemmän kuin White of Hope Turning Blackistä. Huomattasti enemmän parempia biisejä ja kokonaisuus on kasattu hyvin. Hoocee-vetojen jälkeen tulee kevyempää tavaraa ja kevyemmän tavaran jälkeen tulee rankempaa mättöä. Näin levyllisen kuunteleminen ei mene pitkävetiseksi ja muutenkin lätty kuulostaa varsin raikkaalta. No Shame sai viime vuonna uuden rumpalin, Saska Ketosen ja kuulostaa siltä - että mies on sulautunut hyvin tähän pitkänlinjan punkpumppuun. Saapi nähdä minkä sortin kaveri on kyseessä. No Shame saapuu Pahvilaatikkoon parin kuukauden päästä keikalle ja tottakai läskinä bändärinä syöksyn samantien backstagelle tapaamaan tämän uuden rumpalin. Joka tapauksessa, erinomainen levy ja suosittelen ostamista. Ei ole edes kallis lätty... näköjään Levykauppa X:kin myy tätä alle kolmeentoista euroa.

No Shame on pistänyt uusia biisejä jakoon myös nettiin. Tässä muutama jaossa oleva raita, jos bändi sattumoisin kiinnostaa:

No Shame - Empty promises
No Shame - Better drunk than part of the machine

****

Olen viimeisen viikon aikana ostanut enemmän levyjä kuin koko edeltävänä vuotena (moinen harrastus on vähän jäänyt unholaan formaatin muutoksen myötä - vinyyleissä vain oli sitä jotakin). Halpiskori kamaa on ollut joku satunnainen Yardbirdsin live, josta en sen kummemmin tiedä mistä konsertista ja miltä vuodelta. Mukana mainostetaan vain olevan Beck ja Clapton (joka viittaa eri aikakausiin). Sinänsä ei mikään ihmeellinen levy. Kuulostaa aivan hirveästi Sonny Boy Williamsonin musiikilta, mikä ehkä selittää Yardbirdsin raunioille rakennetun hiukan mainettakin keränneen Led Zeppelinin soundin.

AC/DC:n Black Ice piti ostaa kun kohtuulliseen hintaan sai. Se nyt on ihan perus AC/DC levy. Ei mikään Highway to Hell tai Back in Black, mutta menee automusiikkina.

Tony Bennettin halpis kokoelma, jota itseasiassa jopa etsin jonkin verran. Löysin sen Anttilasta sattumalta, kun olin lopettanut sen etsimisen, ja näin levyn PC-peli halpishyllyn ylitse. Kahdella eurolla Parasta Tony Bennettiä. Tony Bennett buumi juontaa juurensa hiljattain syntyneeseen David Lynch villitykseen, joka alkoi Slavoj Zizekin Pervert's Guide to Cinema dokumentista (pitäisi lähiaikoina tulla Teemalta nimellä Elokuvan Kätketty kieli), jossa oli pätkiä Blue Velvet leffasta, ja sen myötä versioita Tony Bennettin Blue Velvet biisistä. Itseasiassa Tony Bennettiä (ja kirjastost lainaamaani Paul Ankan levyä) kuunnellessa tulee jotenkin sellainen olo että kaikki rock-musiikki on melkoista roskaa.

AC/DC levyn kanssa tuli tilattua Beyoncen I Am... Sasha Fierce, jonka ajatetlin ostaa koska sitä oli melkoisesti kehuttu (ja ne muutamat musiikkikanavilla soitettavat biisit ovat melko hyviä). Se on itseasiassa todella hyvä levy. Beyonce nousee jo pelkästään sillä popparina jonnekin lähelle Michael Jacksonin tasolle.

Kirjastoreissullani päätin muuten myös paikata rokkisivistyksessäni olevan suuren aukon, ja lainasin Sgt. Peppers Lonely Hearts Club Bandin (jos jollain on vielä suurempi aukko sivistyksessä, nini kyseessä on siis Beatlesin "se" levy). Se on yllättävän hyvä, siihen nähden että se on Beatlesia, joka siis on tyhjänpäiväisyyden ja mitäänsanomattomuuden esikuva.

Sitten vuoden päästä taas voin palata kuuntelemaan Megadethia, Judas Priestia ja Mozartia :-)

http://www.burzum.org/eng/discography/official/2010_belus.shtml

Norjalainen murhamies, perheenisä ja ex-linnakundi palaa näemmä musikaalisten aktiviteettien pariin maaliskuussa. Mielenkiintoista...

Kyllä, hänhän lupasi jo vuosia sitten vankilassa ollessaan jatkavansa musiikin tekemistä. Tuossa on kyllä suurimpia odotuksia pitkään aikaan.

Kumiorava kirjoitti:
http://www.burzum.org/eng/discography/official/2010_belus.shtml

Norjalainen murhamies, perheenisä ja ex-linnakundi palaa näemmä musikaalisten aktiviteettien pariin maaliskuussa. Mielenkiintoista...

Niin tämä on kyllä yksi odotetuimmista levyistä metallipiireissä. Kaikkia vähänkin Burzumia tuntevia kiinnostaa. Itsehän luonnollisesti ennakkotilasin levyn.

http://profile.myspace.com/index.cfm?fuseaction=user.viewprofile&friendID=309607081

Uujea, viimeisteltyjä versioita uusimman demomme biiseistä. Heti ensimmäisenä on kuultavana demon aloitusbiisi Nonspiritual Enlightenment (projektinimi "Mursu"), joka on kyllä energisimpiä biisejä joita ollaan saatu tähän mennessä nauhoitettua. Saundeihin olemme kyllä hemmetin tyytyväisiä tällä demolla, itsekin sain melko rouhean bassosaundin loihdittua säröpedaalillani ja uudella Ibanezilla, heti biisin alussa sen kuulee selkeästi kun aloitamme louhinnan rumpujen kanssa. Sweeptilua kitaralla kohkaamisen väliin, omia kurlauksia Haaviston taustalle, blastosion kautta jälleen a-osaan ja lopulta b-osaan. Tämä on ehdottomasti meidän parhaita livebiisejämme, tempo menee ihan överiksi aina kun tätä soitamme.

In Oblivion (projektinimi "Rokki") biisiä ei vielä olla ainakaan saatu MySpaceen, kyseessä on demon toinen biisi joka on tyyliltään hiukan erilaisempi, enemmän death 'n rollia, jossa on aika maiskea rokkisoolo mukana. Ainut biisi joka ei myöskään kerro ateismista tai uskontokritiikistä, vaan krapulasta. Laulajamme kun on aika vannoutunut ateisti, näkyy selkeimmin lyriikoissa.

Corrupted By Faith (projektinimi "Kivikausirässi") sitten taas onkin MySpacessa kuultavissa, demon viimeinen biisi. Nonspiritual Enlightment on demon death metallisin biisi, In Oblivion on rokkaavin, mutta Corrupted By Faith painottaa enemmän perinteiseen thrash metalliin, jossa on korinavokaalit mukana. Kunnon vanhan hengen mukaan vedetty nopeussoolokin mukana, jota ennen pääsen ainoassa paikassa demoa itse kurlaamaan ilman Haavistoa. En siis pidä itseäni vielä minään vokalistina ja siksi tuo murinani onkin aika jalostamatonta ja teknisesti heikkoa vielä, mutta parhaani yritin silloisilla taidoillani. Yleensä vedän tuota matalempaa korinaani sellaisissa kohdissa biisejä, missä on jokin raskas ja hidas juttu menossa, sopii mainiosti sellaiseen ja siksi tuossa biisissä se onkin vähän kyseenalaisessa kohdassa, mutta näillä mennään.

Kommentteja olisi mukava kuulla noista kahdesta biisistä nyt ainakin. Itse voin kyllä sanoa, että tulossa on paras demomme ja helposti, saundit ovat paljon paremmat kuin aiemmilla demoilla ja biisimateriaali on paljon yhtenäisempää, eikä mitään merkittäviä virheitä ole enää soitossa (kuten aikaisemmin esimerkiksi blast on vähän laahannut, tempot oovat heitelleet soitinten välillä ynnä muuta).

Kyllähän tuo toimii, ihan perusmenevää menoa, ei mitään niin ihmeellistä, mutta ei todellakaan mitään huonoa ja kappaleet jaksoi hyvin kuunnella loppuun asti ja voisi jopa kuunnella uudestaankin. Soitto kyllä pelaa tarkasti ja hyvin sekä laulaja kuulostaa ihan Rainer Nygårdilta! Jatkakaa samaan malliin, ihan kuunneltavaa tuotosta!
Niin ja nuo soundithan on todellakin loistavat verrattuna nuihin muihin biiseihin.

Itse soittelen Typeface nimisessä poppoossa rumpuja, käykääs kuuntelee: http://www.myspace.com/typefaceband. Uutta demoa pitäis päästä vaan nauhoittelee, ku biisejä on tullut kymmenkunta kappaletta jo varastoon ja niistä varmaankin 4-6 ois jo ihan äänityskelpoisiakin. Uus reenikämppäkin saatiin ja harjoitteluinto ois huipussaan.

Oho, ensimmäinen kerta kun Nygårdiin verrataan tuota laulua, ei nyt ihan heti ainakaan itellä tule mieleen. Mutta mikäs siinä.

Onhan tämä meidän musiikki aika perustavanlaatuista metallimenoa, ei mitään uutta pyörää olla kehitelty, mutta on meillä mielestäni melko tunnistettava tyyli kuitenkin. Tosin on vaikea sitä näin sanoa, kun meillä on reservissä päälle 10 biisiä nauhoittamattakin vielä ja niistä löytyy aika paljonkin vaihtelua. On tunnelmallista biisiä, vähän enemmän kieliposkella heitettyä tavaraa, raskaampia hitaita biisejä ja sitten noita kaahausralleja. Siksi voisikin periaatteessa sanoa, että meillä on tyyli jopa vähän vielä hakusessa, mutta ainakin nyt uudelle demolle yritimme saada mahdollisimman keskittyneen materiaalin, missä mielestäni onnistuimmekin melkoisen hyvin.

Typeface kuulostaa hyvältä, yllättävän hyvä laulaja teillä. Yleensä bändeillä on aina ongelmana pätevän laulajan saaminen, mutta tämä kaveri osaa kyllä hommansa. Ensimmäisestä biisistä tuli aika vahvasti Muse mieleen, vähän saundit voisivat olla paremmat mutta muuten oikein pätevä biisi. Tuo toinen kappale taas oli mielestäni parempikin, sopivan tunnelmallinen ja harmoninen. Kuulostaa koskettimet välillä ihan Rhodesin legendaariselta sähköpianolta (ei kai teillä semmoisia kuitenkaan ole?), mistä suuri plussa, vaikka ei niitä paljon tuossa biisissä olekaan. Muutenkin rakenteeltaan hieno biisi, tyylikkäästi kasvaa loppua kohden.

Yllätyin positiivisesti. Ei tuosta teidän musasta periaatteessa puutu edes mitään, tyyli on aikalailla valmiina ja hallussa.

Yllätyin totaalisesti tästä TypeFacen musiikista. En tuota ensimmäistä tullu kuunnelluksi, mutta tämä toinen on hieno tunnelma biisi. Parhaimmillaan varmaan silmät kiinni kuunneltuna. Jostain syystä tulee mieleen Unklen Lonely Soul -biisi, johtuu varmaan hieman samanlaisesta tunnelmasta.

Mahti Ankan bändin laulaja kuulostaa joltain vanhalta äijältä tukehtumassa lihanpalaan. Ei tuollaista jaksa kuunnella montaa sekuntia kauempaa. Musiikissa ei muuten ole vikaa, mutta "laulaja" on aivan järkyttävä.

Volgan bändi sen sijaan yllätti todella positiivisesti. Yleensä nää "kattokaa meijän bändii myspaces" on sellaista perusmättäämistä, missä kaikkia soittimia hakataan kovaa ja öristään päälle. Hitto tuota kakkosbiisiä voisi heti alkaa luukuttamaan radioaalloilla. Jos tämä olisi Alertin X-factor, ottaisin teidät manageroitavakseni.