Foorumiarkisto

Hohoh, sen oli pakko olla provo. Eikö? Ei kai kukaan nyt tuollaisia aivopieruja muuten päästäisi? Eihän?

DeadManWalking kirjoitti:

Mahti Ankka kirjoitti:
No täällähän pommitetaan. DMW:n provoon en edes jaksa tarttua.

Hauskaa, että otat kaiken aina provona. Toin vaan kommentillani esille sen mistä black metal suurelta osalta kertoo? Joissain saatetaan mennä jopa hurjaksi ja käsitellä jotain poliittisiakin aiheita.

It's only music. Black metal ei kerro pääasiallisesti siitä että pimeys valtaa maailman. Ellei nyt mennä sinne kellaribläkkis/poser tasolle jossa yritetään olla mahd. evil. Vaikkapa Burzumin Hvis Lyset Tar Oss: johdata meidät valoon. Yleisestikin tämä saatanan palvonta homma ei niinkään kuulu black metalliin. Se on enemmänkin muinaisuskoja käsittelevää hommaa nykyään. Okkultistiset aiheet kuuluvat läheisesti black metalliin ja saatananpalvonta on hyvä provosoimis tarkoituksessa.

Aika mielenkiintoinen näkemys sinulla black metallista. Okei, se on hyvin vakavaa musiikkia (vaikka jostain syystä monet eivät sitä sellaisena näekään, tarkemmin juuri ne jotka eivät sitä kuuntele), josta on tehty turhan paljon parodiaa juuri sen takia, mutta kaippa se on ihan luonnollista. Mutta jos vähääkään on lukenut black metal yhtyeiden haastatteluja, niin ei tarvitse neroa huomatakseen että he omistautuvat asialleen suorastaan ihailtavalla tavalla, ainakin suurin osa. Heillä on todella vahvoja visioita ja tuntemuksia, joita he purkavat musiikkinsa avulla, se on heille elämän tärkeimpiä asioita. Sanokaa sitä todellisuudesta pakenemiseksi, oman sisimpänsä tutkimiseksi, tunteiden purkamiseksi tai ihan miksi vain, mutta sitä ei voi kieltää etteikö black metal ole musiikkityylinä yksi kaikkein väkevimmistä, ja etteikö sen alan muusikot olisi h**vetin omistautuneita asialleen. Ja se on yksinkertaisesti väärin, että sellaista omistautumista pilkataan. Itse musiikin ja ideologian arvostelu on toki asia erikseen, jos se tehdään järkevästi.

Tottakai tiedän, että heillä on jonkinlaisia visioita, oppeja ja "ismejä" joita heidän musiikkinsa anti heijastelee mutta kyse onkin lähinnä siitä miten asian esittää. Pelkkä ryppyotsaisuus nyt ei vaan toimi pidemmän päälle.
Yhtä lailla esimerkiksi Bowien varhaiset tuotokset sisälsivät eksistentlialistisia, yli-ihmis/nietschzeläisyyttä käsitteleviä aiheita eli hemmetin painavaa tavaraa, mutta ei Bowie ikinä tuonut mieltymyksiään ja suuntauksiaan esille ryppyotsaisesti. Se pieni pilke ja itseironia oman asiansa esittämisessä ei syö uskottavuutta vaan päinvastoin lisää sitä.

Niin no, se onkin eri asia jos musiikki vaatii asian esille tuomista pilke silmäkulmassa, mutta mielestäni black metal ei sitä tarvitse, se on musiikkina kuitenkin sen verran tummaa, että kieli poskella meininki tekisi siitä jotain ihan muuta. Vakavaa sanottavaa väkevällä musiikilla. Ja ihan oikeaa sanottavaa black metal lyriikoissa on kyllä paljon, mutta toki sen lisäksi siellä on sitä mytologista okkultismia ja pimeää fantasiaa mukana. Ja nehän ovat vain mielenkiintoisia aiheita, jos ne osaa vain toteuttaa oikein.

EDIT. Toisaalta pastissinen, pilke silmäkulmassa tehty black metal voisi olla erittäin jännittävää kuunneltavaa, en sitä kyllä kiellä.

Lisäilin muuten yhden palkin tekstiä edelliselle sivulle, näin kun unohtui alkuperäisestä viestistä.

DMW, nauratat minua, ihan oikeasti.

Mahti Ankka kirjoitti:
DMW, nauratat minua, ihan oikeasti.

Se on hieno asia, että hyväksyy totuuden ja pitää sitä myös hauskana. :tu:

Enpä nyt hakenutkaan mitään pastissi-meininkiä tai suoranaista kieli poskessa -meininkiä. Ei sitä lekkeriksi tarvitse lyödä, kunhan vain säilyttää musiikissaan ja lyriioissaan senkaltaisen itseironisen särmän, että kuuntelijalle välittyy viesti tyylikkäämmin.

Ja tosiaan se, että ryppyotsaisuus tuntuu olevan rakennettu blackmetallin sisälle on tekijöidensä oma vika. Löytyyhän maailmasa vähintäänkin yhtä säröistä ja äärimmäistä musiikkia muualtakin, musiikkia jossa kuitenkin on sitä itseironiaa. Joten blackmetallin äärimmäisen kuuloinen saundi ei voi olla tyhjentävä selitys myöskään.
Toisaalta ehkä ongelma onkin enemmän blackmetallin kuuntelijat, jotka kaikesta kritiikistä nostavat karvansa pystyyn ja käyvät kiilto silmissä taisteluun pyhän musiikkinsa puolesta.

Mitenkä se menikään? "It's not the band I hate, it's their fans". Pätee tähänkin juttuun vapaasti soveltaen.

Genghis Khan kirjoitti:
Enpä nyt hakenutkaan mitään pastissi-meininkiä tai suoranaista kieli poskessa -meininkiä. Ei sitä lekkeriksi tarvitse lyödä, kunhan vain säilyttää musiikissaan ja lyriioissaan senkaltaisen itseironisen särmän, että kuuntelijalle välittyy viesti tyylikkäämmin.

Ja tosiaan se, että ryppyotsaisuus tuntuu olevan rakennettu blackmetallin sisälle on tekijöidensä oma vika. Löytyyhän maailmasa vähintäänkin yhtä säröistä ja äärimmäistä musiikkia muualtakin, musiikkia jossa kuitenkin on sitä itseironiaa. Joten blackmetallin äärimmäisen kuuloinen saundi ei voi olla tyhjentävä selitys myöskään.
Toisaalta ehkä ongelma onkin enemmän blackmetallin kuuntelijat, jotka kaikesta kritiikistä nostavat karvansa pystyyn ja käyvät kiilto silmissä taisteluun pyhän musiikkinsa puolesta.

Mitenkä se menikään? "It's not the band I hate, it's there fans". Pätee tähänkin juttuun vapaasti soveltaen.

Black metal fanit ovat kyllä elitistisintä porukkaa maailmassa. Mutta toisaalta näin piirit pysyvät puhtaampina ja musiikki säilyy samanlaisena. Tai siis black metalhan oli alunperin vastalause death metallille joka oli menossa liikaa siihen poser meininkiin mukaan. Suurin osa näistä black metalisteistakin toki kuunteli death metallia mutta vain sitä "aitoa" kamaa.

Toisaalta black metal kärsii myös sisäsiittoisuudestaan sillä samaa musiikkia ei voi tehdä jokaikinen bändi. Ja vieläpä samalla sanomalla. Musiikki tylsistyy ja ketään ei enään kiinnosta ne uudet bändit. Vaikka siellä jotain hienoa olisikin. Vanhat naamat hallitsevat edelleen skeneä eikä uusia huippulevyjä ole tullut vähään aikaan.

Joku vertasi epäsuorasti ainakin power metallia black metalliin, jossa ei ole mitään järkeä. Itse olen suuri power metal -fani, mutta black metallia en ymmärrä ollenkaan. Ei siinä mitään sillä joku varmaan siitä pitää ja se ei ole minun asia, mistä muut pitävät. Joskus yritin kuunnella, mutta kaverieni suosittelemat bändit sisälsivät pahasti murinaa, josta en pidä yhtään. Minulle metallin pitää olla melodista ja laulajan ääni erittäin selvästi kuultavissa.

Olen muuten huomannut, että puhe musiikki eli räppi, saa monesti hyvin samanlaisia kommenteja kuin black metal. Tyypit on kuunnellu Cheekkiä ja muita rähinä records tyyppejä ja päättelevät, että kaikki räppi on paskaa, sielutonta musiikkia, missä ei muusta puhuta kuin juomisesta ja bilettämisestä. Oman mielipiteen voi sanoa, mutta artistista ei kannata alkaa heittämään mielipidettä kuuntelematta hänen musiikkia. Homma ei vain toimi niin, että jos yksi genren artisti on paska on kaikki muutkin saman genren edustajat.

Nodachi kirjoitti:
Tiedän, tiedän – eivät ne räppäritkään pahimmillaan millään tavalla järkevältä näytä, mutta he eivät sentään heiluta lettiään keskellä metsää noitahattu päässä, kasvot valkoiseksi maalattuna ja joku s****nan tiimarista pöllitty taikasauva kädessä.

Ne heiluttaa persettä housut puolitangossa ja kävelevät kuin vammaiset ihmiset. Se kuuluu siihen musiikki-imagoon, kuten nuo örkkihaltiat noille bläkkäreille. Kumpikin on naurettavaa katseltavaa, joka tekeekin siitä viihdyttävää.

PapaShango kirjoitti:
Ne heiluttaa persettä

Mitä? :D

Genghis Khan kirjoitti:
Enpä nyt hakenutkaan mitään pastissi-meininkiä tai suoranaista kieli poskessa -meininkiä. Ei sitä lekkeriksi tarvitse lyödä, kunhan vain säilyttää musiikissaan ja lyriioissaan senkaltaisen itseironisen särmän, että kuuntelijalle välittyy viesti tyylikkäämmin.

Ja tosiaan se, että ryppyotsaisuus tuntuu olevan rakennettu blackmetallin sisälle on tekijöidensä oma vika. Löytyyhän maailmasa vähintäänkin yhtä säröistä ja äärimmäistä musiikkia muualtakin, musiikkia jossa kuitenkin on sitä itseironiaa. Joten blackmetallin äärimmäisen kuuloinen saundi ei voi olla tyhjentävä selitys myöskään.
Toisaalta ehkä ongelma onkin enemmän blackmetallin kuuntelijat, jotka kaikesta kritiikistä nostavat karvansa pystyyn ja käyvät kiilto silmissä taisteluun pyhän musiikkinsa puolesta.

Mitenkä se menikään? "It's not the band I hate, it's their fans". Pätee tähänkin juttuun vapaasti soveltaen.

Juu kyllähän maailmasta äärimmäisempää (ja kyseenalaisempaa) musaa löytyy kuin bm, mutta en siltikään tiedä miten bm:ää tarvitsisi itseironian kautta kertoa. Vähän sama kuin yrittäisin kuvitella vaikka Deathia itseironisena yhtyeenä, en vain osaa kuvitella sitä. Jotkut musiikit eivät vain vaadi sitä, eihän kaikki nyt voi itseironista olla. Black metallissa kiehtoo juurikin se kuolemanvakava tunnelma ja kapina, tai ainakin juuri sellaisesta BM:stä minä pidän.

En nyt tiedä onko BM fanit yhtään sen kritiikkiherkempiä kuin ketkään muutkaan, homma on vaan siinä että BM saa yleensä kohtuuttoman paljon turhaa paskaa niskaansa, syystä jota en itse ymmärrä. Juuri niinkuin tänään täälläkin. BM fanit elävät vain siinä musiikissa mukana ja se on niille tärkeä juttu, ei ihme jos vähän kiehahtaa kun tulee näitä perinteisiä "paskaa" kommentteja. Sama se on kaikessa musiikissa.

Monen monta hassun hauskaa BM fania tunnen ja suuri osa heistä on ystäviäni, ei ne mitenkään ryppyotsaisia tyyppejä ole. Mutta jokainen heistä myös ottaa kuuntelemansa musiikin vakavana asiana, jos se tekee ryppyotsaiseksi niin kai sitten minäkin olen sellainen.

PapaShango kirjoitti:

Nodachi kirjoitti:
Tiedän, tiedän – eivät ne räppäritkään pahimmillaan millään tavalla järkevältä näytä, mutta he eivät sentään heiluta lettiään keskellä metsää noitahattu päässä, kasvot valkoiseksi maalattuna ja joku s****nan tiimarista pöllitty taikasauva kädessä.

Ne heiluttaa persettä housut puolitangossa ja kävelevät kuin vammaiset ihmiset. Se kuuluu siihen musiikki-imagoon, kuten nuo örkkihaltiat noille bläkkäreille. Kumpikin on naurettavaa katseltavaa, joka tekeekin siitä viihdyttävää.

Mieleen sitä pitää jäädä. Ja se onnistuu kuvallisesti hyvin jos näyttää erilaiselta. Tietysti joku Borgirin touhu nyt on lapsellista ja silleen. Immortal ja muut ovat vain tosin jääneet imagoidensa vangeiksi ja enemmän tai vähemmän laittamaan ne corpse paintit naamalle että heitä ei pullotettaisi. Tietysti tr00 bändit eivät keikkaile. Se on posereille ja silkkaa rahastusta.

Vähän sama kuin yrittäisin kuvitella vaikka Deathia itseironisena yhtyeenä, en vain osaa kuvitella sitä. Jotkut musiikit eivät vain vaadi sitä, eihän kaikki nyt voi itseironista olla.

Toisaalta, eipä esimerkiksi Scream Bloody Goreen tai Leprosyyn voi hirveän vakavastikaan suhtautua. Aika sarjakuvameininkiähän ne ovat ja siinä todella onnistuneita.
Mitä tulee myöhempään Deathiin, esimerkiks Humaniin niin eivät ne Schuldinerin lyriikat kuitenkaan niin hirveän erikoisia ovat. Äärimetallin saralla toki uraauurtavia, mutta koko popmusiikin kentällä kuitenkin tavanomaisia.
Enkä ollut vaatimassakaan(ainakaan tietoisesti) kaiken itseironisoimista, vaan lähinnä myös senkin ulottuvuuden tuomista musiikkiin (ainakaan niiden yhtyeiden toimesta joilla oikeasti oli jotain annettavaa).

Black metallissa kiehtoo juurikin se kuolemanvakava tunnelma ja kapina

Etkö suhtaudu pienelläkään camp-hengellä siihen tunnelmaan? Jopas jotakin.
Itselleni esimerkiksi Mayhemin De Mysteriis Dom Sathanasin kierous ja toismaailmallisuus on hemmetin hienoa, mutta samanlaisella hengellä sitä kuuntelen kuin esimerkiksi katson Hammer-studioiden okkultistisia kauhupläjäyksiä.
Tunnelma on tyylikäs, mutta ei nyt sentään missään mielessä vakava. Kuolemanvakavasta nyt puhumattakaan.

Ja olihan punk'kin kapinaa. Punkissa oli myös sanomaa. Ja elinvoimaisimmillaan se ei kuitenkaan ottanut itseään missään vaihessa liian vakavasti.

Mutta jokainen heistä myös ottaa kuuntelemansa musiikin vakavana asiana, jos se tekee ryppyotsaiseksi niin kai sitten minäkin olen sellainen.

Jos musiikki on intohimo, niin siihen pitää suhtautua intohimoisesti. Mutta pitääkö sen myös välttämättä tarkoittaa sellaista vakavahenkisyyttä, että itselle mieleisistä asioista ei voida huolettomasti myös nauraa?

Kyllä siis black metallissakin on sitä camparvoa, kuten esimerkiksi juuri De Mysteriis Dom Sathanasissa, lähinnä vokaalien ansiosta. Sitten on Burzumin alkuaikojen levyt (War, voi jessus mikä biisi) tai vaikka uudemmista bändeistä Oranssi Pazuzu. Mutta nämä ovat sellaista black metallia mitä en hirveästi yleensä kuuntele, tai ainakaan semmoisissa fiiliksissä missä yleensä BM:ää lähden kuuntelemaan. En esimerkiksi Burzumin Filosofemia tai Hvis Lyset Tar Ossia (no on siinäkin vähän hassut vokaalit, mutta kuitenkin) kuuntele millään tasolla huvittuneessa tilassa tai koe niissä mitään camp arvoa.

Niin, nyt kun sanoit niin onhan Deathissa myös sitä camparvoa, etenkin kahden ekan levyn goreteemoissa, vaikka Leprosyllä ne zombijutut olikin jo vaihdettu vakavempiin teemoihin. Onhan ne myöhempien levyjen ympäripyöreät filosofoinnit sinänsä mielenkiintoista luettavaa, vaikka mihinkään tiettyihin juttuihin ne eivätkään suoranaisesti perustu.

Tuolla vakavuudella tarkoitin nimenomaan sitä, että suhtautuu siihen musiikkiin antaumuksella. Tottakai tärkeistä asioista on syytäkin repiä huumoria hyvässä hengessä, eikä tämä pelkkään musiikkiin rajoitu missään nimessä. Mutta tämähän on jo ihan eri juttu sitten, enkä todellakaan tarkoittanut musiikin vakavasti ottamisella nimenomaan sitä ryppyotsaisuutta, ehkä sanavalinta nyt vain oli vähän harhaanjohtava.

Se on se musiikin päälle kaatuva turha paska, missä ei ole mitään huumorinarvoista.

Itse tykkään kuunnella normaaleihin vaatteisiin pukeutuvien ihmisten tekemää musiikkia. Se on yleensä indikaattori jokseenkin järkeenkäyvästä ajatusmaailmasta.

Marshallsaaret kirjoitti:
Itse tykkään kuunnella normaaleihin vaatteisiin pukeutuvien ihmisten tekemää musiikkia. Se on yleensä indikaattori jokseenkin järkeenkäyvästä ajatusmaailmasta.

Määrittele normaalit vaatteet.

Se on muuten hassua kuinka paljon black metalin tyyliä, juuri näitä corpse paint juttuja sun muita niin paljon haukutaan ja nauretaan mutta onhan näitä naurua aiheuttavia pukeutumisia muissakin genreissä nähty.

Heti ensimmäisenä tulevat mieleen tämä, tämä ja hmmmm... tämä.

Etenkin tuo viimeinen tuo aina naurut ja samalla itkut.

En esimerkiksi Burzumin Filosofemia tai Hvis Lyset Tar Ossia (no on siinäkin vähän hassut vokaalit, mutta kuitenkin) kuuntele millään tasolla huvittuneessa tilassa tai koe niissä mitään camp arvoa.

Niin, onhan Burzumin todellinen vahvuus ne minimalistiset ambientit, mutta se onkin jo sitten aika kaukana siitä blackmetallista josta tässä keskustellaan. Mitä tulee niin junttasahausbiiseihin, niin oli kyseessä mikä tahansa Vargin levy niin en kyllä niitä ikinä kuuntele missään herkässä ajattelun tilassa. Suhinaa taustalle ja fiilis kattoon, sehän se meininki tuossa pitääkin olla.

Se on se musiikin päälle kaatuva turha p**ka, missä ei ole mitään huumorinarvoista.

Väittäisin edelleenkin, että suurin syy miksi se paska kaatuu musiikin päälle on musiikin tekijöiden liiallinen vakavuus johon fanitkin sitten samaistuvat. Jos musiikkityylillä on edes hieman kraka höllemmällä, niin se ei saa niin paljoa paskaa niskaan. Liiallinen vakavuus kun ei ole uskottavaa, vaan naurettavaa.

Ja Oranssi Pazuzulle pitäisi antaa isoin ja korkea-arvoisin pakkastalvinekromarsalkka-kunniaristi tuosta levystään. Siinäpä nimenomaan ammattitaidolla tehtyä näkemyksellistä blackmetallia, jossa on kuitenkin vahva ripaus liiaksi jankutettua itseironiaa. Ja siksi levy onkin ehkä kiinnostavin bm-juttu miesmuistiin.

Stefa kirjoitti:
Se on muuten hassua kuinka paljon black metalin tyyliä, juuri näitä corpse paint juttuja sun muita niin paljon haukutaan ja nauretaan mutta onhan näitä naurua aiheuttavia pukeutumisia muissakin genreissä nähty.

Heti ensimmäisenä tulevat mieleen tämä, tämä ja hmmmm... tämä.

Etenkin tuo viimeinen tuo aina naurut ja samalla itkut.

Tai tämä: http://i34.tinypic.com/wbfolf.jpg

Genghis Khan kirjoitti:
Niin, onhan Burzumin todellinen vahvuus ne minimalistiset ambientit, mutta se onkin jo sitten aika kaukana siitä blackmetallista josta tässä keskustellaan. Mitä tulee niin junttasahausbiiseihin, niin oli kyseessä mikä tahansa Vargin levy niin en kyllä niitä ikinä kuuntele missään herkässä ajattelun tilassa. Suhinaa taustalle ja fiilis kattoon, sehän se meininki tuossa pitääkin olla.

Ne ambient biisit ovat kyllä ihan hemmetin hienoja, periaatteessa niissä on samaa tunnelmaa kuin Burzumin muissa biiseissä mutta ulosanti on vain jotain ihan muuta. Ja sen takia se helvetin pitkä ambient pala siellä Filosofemin keskellä onkin niin loistava, koska siinä on sama lohduton tunnelma kuin levyn muissakin biiseissä.

Itse olen silti Filosofemista eri mieltä noin muuten. Se on juuri sellainen levy, jonka kanssa haluan uppoutua ajatuksiini pimeänä syysiltana.

Väittäisin edelleenkin, että suurin syy miksi se p**ka kaatuu musiikin päälle on musiikin tekijöiden liiallinen vakavuus johon fanitkin sitten samaistuvat. Jos musiikkityylillä on edes hieman kraka höllemmällä, niin se ei saa niin paljoa paskaa niskaan. Liiallinen vakavuus kun ei ole uskottavaa, vaan naurettavaa.

Voi tuossa kyllä olla pointtia, mutta kyllä koko BM tyyli saa silti mielestäni vähän turhan paljon pilkanalaista naureskelua, jota se ei mielestäni missään nimessä ansaitse. Esimerkiksi juuri viime vuoden Nummirockissa yksi kaverini oli katsomassa (itseni lisäksi) Hornan keikkaa ja jälkeenpäin hän sanoin bändiä sympaattiseksi, koska väänsi ihan vakavana lavalla sellaista musiikkia. Ehkä se on sitten sivullisille huvittavaa, mutta en minä itse BM fanina tällaista ymmärrä.

Ja Oranssi Pazuzulle pitäisi antaa isoin ja korkea-arvoisin pakkastalvinekromarsalkka-kunniaristi tuosta levystään. Siinäpä nimenomaan ammattitaidolla tehtyä näkemyksellistä blackmetallia, jossa on kuitenkin vahva ripaus liiaksi jankutettua itseironiaa. Ja siksi levy onkin ehkä kiinnostavin bm-juttu miesmuistiin.

Oranssi Pazuzu on juuri sitä toisenlaista black metallia, mitä kuuntelen ihan eri fiiliksissä kuin ns. "normaalia BM:ää". Tämä on juuri sellaista, mitä nousuhumalassa voi kaverin kanssa luukuttaa ja hyppiä typerästi pitkin huonetta. Mutta en voisi ikinä kuvitella tekeväni näin esimerkiksi Satyricon rebel Extravaganzan kanssa, se on juuri sitä vakavaa black metallia mikä tulisi ottaa vakavasti.

Ehkä uudemmista bändeistä myös Melechesh melo bläkkiksen puolelta menee tähän Oranssi Pazuzu kategoriaan, vaikka se onkin pääasiassa mäiskepohjaista (joskin juuri melodista). Mutta repeää aina pakostakin, kun Rebirth Of The Nemesiksen kebabkomppi lähtee rullaamaan. Ihan älytön ratkaisu.

Haluaisin sanoa muutaman sanasen Stam1nan uusimmasta levystä. Anteeksi että häiritsen keskustelua black metallista.

Viimeinen Atlantis on oikeasti todella hyvä levy. Musiikillisesti se asettuu aika selkeästi UKK:n ja Rajan väliin. Levyllä on kuitenkin muutamia asioita jotka häiritsevät. Listaan niitä tässä:

1. Kitarasoundit. Kitarasoundit ovat ihan hyvät mutta miksaus on pilannut levyn kitarat. Ne kun ovat pääasiallisesti hautautuneet sinne rumpujen alle. Tämä näkyy etenkin siinä kun riffit vedetään korkeammalta jolloin pitää höristää korviaan saadakseen niistä selvää. Sooloissa kitarat taas on lyöty etualalle jotta saamme varmasti kuulla Olkkosen sooloilua. Tässä ei ole mitään vikaa mutta ihmettelen miksi kitarat eivät voi koko aikaa kuulua yhtä selvästi.

2. Sanoma. Miksi melkein jokaisella bändillä pitää olla nykyään joku sanoma? Mitä tapahtui aivottomalle rockille jossa lauletaan naisista, huumeista ja viinan iloista? Mitä tapahtui metallille jossa kerrottiin lohikäärmeiden taurastuksesta tai pidoista Valhallassa? Ja ennen kaikkea tässä sanomassa häiritsee se että sitä työnnetään naamalle lapiolla ja koitetaan ahtaa se kurkusta alas. Jäteputkiaivot kappaleen lopussa sanotaankin: "Säästä luontoa, minimoi kulutus ja kuole". Ei vittu mitä touhua. Tämä vituttaa siksi että en pidä siitä että bändi kertoo minulle mitä pitää tehdä. Ei minua komenna kukaan muu paitsi äiti.

3. Kunnon kaahausrallin puuttuminen. Jäteputkiaivot on varsin toimiva mutta sanat pilaavat sen. Jos minulle sanotaan edellä mainittu lause kappaleen loppuun niin se pilaa tunnelman kuin pieru kesken hellän hetken. Tästä en pidä juuri yhtään. Muutamassa muussakin tätä kaahausta yritetään mutta siinä ei onnistuta syystä tai toisesta. Kaikki parhaat riffit ovat päätyneet niihin keskitempoisiin kappaleisiin tai sitten ne kulkevat rumpujen kanssa eri tahtia jolloin ei saa selvää onko kyseessä nopea vai hidas kappale.

En tiedä uskallanko enää edes mennä keikalle kun siellä kuitenkin heitetään virheet de rödän flaijereita ja kerrotaan kuinka kaikkien pitäisi suojella luontoa ja niin edelleen. Varmaan kerrotaan myös opettavaisia tarinoita siitä miten luontoa voi suojella ja kuinka olisi hyvä maksaa jopa 15% enemmän veroa puhtaammasta energiasta.

Melecheshin Sphynx-levyä tuli joskus kuunneltua, lähinnä sen takia että kattiloiden takana riehui mainio Proscriptor. Ihan kivaa itämaista meininkiä siinä.

Ja en tajua tuota asennettasi, että esimerkiksi OP:n tapauksessa se menee mielestäsi puhtaasti huumorimusiikin puolelle. Ainakin sellainen fiilis tuosta nousuhumala-esimerkistäsi huokuu.
Tärkeintä olisi päästä yli tuosta turhan jyrkästä vakavaa pohdintaa / läppäsettiä -kaksiajaosta, jonka olet tuntunut sisäistävän. OP:han ei häviä missään määrin näille kutsumillesi "vakaville" bläkkisbändeille. Päinvastoin, dub-reggae vaikutteet tuovat musiikkiin sellaista röyhkeää irtiottoa, jonka takia musiikki ylipäätään kuuntelee. Samanlaisia fiiliksiä kuin jossain King Crimsonin debyytin progeilu/jazzailu-hässäköissä.

Ei ei siis en tarkoittanut todellakaan että sitä pidän läppäbändinä, mutta se on sellaista black metallia jota pidän hieman toisenlaisena kuin näitä yleensä kuuntelemiani yhtyeitä. Siis hemmetin hieno bändi joka tekee musaansa todella omaperäisellä otteella, mutta sen verran outoa juuri että sille pystyy kunnioittavalla tavalla naureskelemaan. Nimeomaan siis kunnioittavalla tavalla, tiedostaen sen musiikin hienouden, mutta ollen silti kykeneväinen kuuntelemaan sitä se pilke silmäkulmassa. Aivan niinkuin vaikka Ristoa tai Mr. Bunglea.

Juu, no ehkä sitten tulkitsin sinua liian kärkkäästi ja väärin.

Itselläni nykyään tuppaa olemaan niin, että kun haluan kuunnella jotain ehdotonta ja rehellistä paatosta niin käännyn synkkien vesien singer-songwriterien tyyliin Young, Cohen, Drake etc, puoleen.
Mutta kukin tyylillään tosiaan.

np. Yes - Siberian Khatru

Itse en Cohenia tai Drakea ole edes kuunnellut, mutta Youngia nyt toki olen kuunnellut. Mutta itsellä se menee enemmän sinne rentoutumis osastolle/taustamusaksi, ainakin ne Youngin rauhallisemmat levyt. Illan rauhallisiin tunnelmiin, ehkä pitäisi tosin joskus syventyä Youngin lyriikoihin enemmän niin saisi paremmin siitä vielä irti ja kenties jopa ihan erilaisia viboja.

Onhan se tietyllä tavalla rikkaus, jos samaa musaa voi ihmiset kuunnella aivan eri tarkoituksiin. Kertoo jo itsessään paljon musiikin laadusta.

Kerrankin tätä rihmaa on ollut kiintoisa lukea! Olkoonkin, että kaava on ollut..

alertmusic:

Mahti kirjoitti:
Erittäin vahva, mutta rajoittunut, mielipide

.. jonka jälkeen ..

Genghis kirjoitti:
Ampuu edellisen alas hyvällä perustelulla

.. jonka jälkeen ..

Mahti kirjoitti:
Vahvasti lievennetty versio aiemmasta mielipiteestä / osittainen myöntyminen

.. jonka jälkeen ..

random pojat kirjoitti:
blah blah

.. jonka jälkeen ..

goto alertmusic

Tämä toistuu pari kertaa, jonka jälkeen ..

Mahti kirjoitti:
Selittely

.. jonka jälkeen ..

Genghis kirjoitti:
Pehmyt hyväksyntä, koska ei jaksa enää perustella

Mutta sama se, keep up the good work, boys!

Väittelyssähän on hienointa juuri se, että tulee sitä toisenlaistakin perspektiiviä ja ymmärtää asiaa sitä kautta. Alunperin kun oli puhe nimenomaan siitä turhan paskan valuttamisesta, jonka jälkeen vasta keskustelu päätyi sille linjalle, missä puhuttiin itse asian sisäisestä tunnelman välittämisestä, eli tässä tapauksessa black metallin antamista viboista. Ja sehän oli jo ihan toista aihetta.

Kyllä minä sanojeni takana pysyn, kunnes minut alas ammutaan (ja pysyn sen jälkeenkin) ja sitä ei olla vielä tehty. Khan toi vain mukaan erilaisen näkökulman BM kuuntelijana omaani verrattuna.

Mutta joo, hypätään asiasta kolmanteen. Pitemmän aikaa on jo eräs levy pitänyt arvostella, mutta ikinä ei ole jaksanut ottaa kissaa pöydälle. tehdään se nyt kun aikaakin sattuu sopivasti tässä olemaan.

Tides



"I am the ruler of everything!"

Otin kansikuvaksikin nyt tuon uusintapainoksen version, ihan senkin takia että se on ainut versio tästä levystä mitä olen kuullut. Tuskin masterointiin on mitenkään edes koskettu tuossa viime vuoden uudelleenjulkaisussa, mutta kuitenkin. Memory Garden tuli itselleni tutuksi Imperiumin kautta ja ensimmäistä kertaa Tides levyä testattuani olin varma, että tätä bändiä tulee kuunneltua vielä paljon. Ja näin myös kävi. Kyseessä on 90-luvun alkupuolella perustettu ruotsalainen doom metal yhtye, mutta mitään perinteistä doom metallia Memory Garden ei ole, sillä MG esittää asiansa hyvin harmonisesti ja progressiivisesti. Tides on yhtyeen vuoden 1996 debyyttialbumi ja mitä ilmeisemmin nauttii nykyään klassikkoaseman paikkaa, vaikka olenkin yllättynyt kuinka pienelle huomiolle tämä levy ja bändi on jäänyt verrattuna doomin isoihin nimiin. Kaikki potenttiaali tällaisella materiaalilla nimittäin olisi olla tunnetuimpien doom pumppujen seassa, mutta syystä tai toisesta näin ei ole käynyt.

Levyn aloittava Genesis pistää kuulijalta välittömästi jalat alta, sillä kappaleen alun ilmavat ja kevyet kitaraharmoniat antavat kuvan jostain ihan muusta yhtyeestä. Mutta kun hetken päästä rummut alkavat takoa raskaalla kädellä kitaran juntatessa samalla voimalla kylkeen, niin käsitys muuttuu välittömästi. Se jalat alta vievä kontrasti tulee kuitenkin siinä, kun laulaja Stefan Berglund kajauttaa samaan aikaan ensimmäiset osuutensa ilmoille: hänen helvetin voimakas, puhdas ja korkea ääni sulautuu härskin toimivalla tavalla raskaiden ja matalien kitarariffien sekaan, lyöden ällikällä kuulijan totaalisesti. Niin nerokas aloitus levylle, että vau-reaktio on taattu. Siitähän se rumba sitten lähtee liikkeelle Genesiksenkin ottaessa välillä nopeutta alleen, palaten tyylikkäisiin harmonioihin ja raskaaseen takomiseen. Uskomattoman hyvä biisi. Dream Horizons julistaa tuomiota sitten oikein kunnolla, kappale pysyy raskaana ja hitaana koko kestonsa ajan, mutta kappaleen aikana tapahtuu silti paljon kaikkea tyylikästä jatkuvasti. Berglundin luomat ajoittaiset stemmalaulut ovat suorastaan sykähdyttäviä, joita tukee hyvin vahvasti kierot kitarariffit ja melankoliset melodiat. Lopun doomjyräys laittaa pään nytkymään tahdissa pakostakin. The Rhyme Of The Elder esittelee sitten hiukan koukeroisempaa ja progressiivisempaa otetta. Mitään kasvattelua tai nousua uusiin osioihin kappale ei esittele, vaan sen vahvuus piilee nykivässä kappalerakenteessa ja jopa polyrytmeissä, jotka saavat sen kuulostamaan hyvin kierolta. Doom tarpomista siltikin edelleen.

Trapped At The Pharaos jatkaa raskaalla ja koukeroisella linjalla, biisin vyöryessä välillä eteenpäin katujyrän lailla, sekä välillä nytkähdellen ja pysähtyen ennalta-arvaamattomasti. Tässä biisissä tulee taas kitarakaksikko Looströmin & Gustafssonin kitaraharmoniat hemmetin hienosti näytille, jatkuvasti kappale esittelee raskaan takomisen lomassa kauniita, ilmavia ja hauraita stemmamelodioita. Toimii. Judgement Day alkaa hämmentävästi soittorasian laululla, jonka jälkeen hidastempoinen ja raskas, mutta melodinen tuomion metalli jatkuu. Mitään pyrähdyksiä ei tämäkään kappale esittele, homma pidetään hyvin samankaltaisessa menossa kuin aiemmissakin kappaleissa. Ei voi kuin ihailla ja nauttia. The Innocent Sleep lukeutuu taas omiin suosikkeihini levyltä, hyvin pitkälti Berglundin lauluosuuksien ansiosta, aivan uskomattomalla tunteella ja voimalla vetää alusta loppuun. Alku on tässäkin kappaleessa raskauden ja harmonisuuden muodostaman kontrastin riemujuhlaa, josta noustaan doom metallille ominaiseen nopeampaan osuuteen ja kitarasoolon kautta jälleen hitaaseen vyörymiseen. A New Dawn vie tunnelmat astetta synkemmiksi, tämä onkin ehdottomasti levyn melankolisimpia kappaleita. Hiukan rivakammalla tempolla mennään muihin kappaleisiin nähden, ellei keskiosan basso-laulu kohtaa oteta huomioon, joka on eräänlainen suvanto kappaleen keskellä. Lopulta levy päättyy Blissful kappaleeseen, joka on valehtelematta kauneimpia kappaleita mitä on metallissa koskaan saatu aikaan. Itseasiassa ei tämä ole eds metallikappale noin periaatteessa, sillä rumpuja kappaleessa ei olla käytetty ollenkaan ja kitaroitakin vain taustalla lopussa hieman. Koko kappale nojaa erittäin koskettavaan pianomelodiaan ja Berglundin herkkään lauluun, kuin jostain Tori Amoksen kappaleesta konsanaan. Lopussa kappale muuttuu sitten uhmaavammaksi pianon nostaessa tempoa ja tunnelmaa dramaattisemmaksi, Berglundin revitellessä itsensä tulkinnan äärirajoille. Aivan helvetin komea lopetus uskomattoman hienolle levylle.

Tides on melkoisen uraauurtava doom levy, sillä tällaista doom metallia en ole ainakaan itse koskaan aiemmin kohdannut. Ja jos otetaan huomioon, että tämä levy tuli ulos vuonna 96 kun doom metal ei ollut vielä edes hirvittävän vanha tyyli, niin voidaan sanoa että tämä laajensi doom metallia käsityksenä ja genrenä aivan uusiin raameihin. Tides on melodinen mutta raskas, harmoninen mutta tuomiota julistava, kaunis mutta synkkä. Kappaleetkaan eivät kulje missään myöhemmän doom metallin pitkissä ja eeppisissä mitoissa, vaan siinä 4-6 minuutin paikkeilla pysytään oikeastaan koko ajan. Eikä biisien tarvitsekaan olla yhtään sen pitempiä, sillä Memory Garden ei nojaa esimerkiksi Reverend Bizarren tyyliseen riffi/minuutti julistukseen joka ottaa aikansa kaikessa rauhassa. Tämä yhtye painottaa enemmän sellaiseen ulosantiin, joka on hidasta ja raskasta, mutta joka tarjoaa jatkuvasti muutosta ja uutta koukkua kappaleiden sisällä. Paljon siis tapahtuu koko ajan, vaikka kappaleet etenevätkin kaikessa rauhassa ja juuri tämä on asia mikä tekee Tidesista niin tyylikkään levyn. Se on dynaaminen ja hektinen, mutta silti esittää asiansa kaikessa rauhassa. Tämä levy on melkeinpä yhtä suurta kontrastia koko ajan, eikä pelkästään edellämainitun asian takia, vaan myös juuri ilmavien harmonioiden ja doom metallille epätavallisen korkeasta äänialasta vedettyjen laulujen sulauttamisesta raskaisiin riffeihin ja jyrääviin rumpukuvioihin. Koko paketti pysyy kuitenkin koko ajan ihailtavan hienosti kasassa, mikä tekee tästä täysin ainutlaatuisella tavalla onnistuneen ja uniikin teoksen, jollaista ei ole muuten vastaan tullut, edes bändin myöhemmistä levyistä. Ehdottomasti napakympin arvoinen tekele, johon suosittelen kaikkia metallifaneja tutustumaan, ei pelkästään doom metallin nauttijoita.

Arvosana: * * * * *
~ (97/100) ~

Onpas tänne ehditty turista. Siispä tyydyn nopeaan tiivistykseen.

Harvemmin elämässä selviää ilman huumorintajua. Jos otat itsesi tai edustamasi asian liian vakavasti, sattuu ihmisluonto vain olemaan sellainen, että sinulle naureskellaan, eikä sinua oteta vakavasti. Kaikki tahot, jotka vievät itsensä tärkeydessä äärimmilleen, kääntyvät lopulta itseään vastaan. Näin on käynyt myös black metallille - musiikkityylille, jonka piti herättää pelkoa niin musiikillisten kuin ulkomusiikillisten aspektiensa kautta. Kun kirkot on poltettu ja basistit murhattu, jäävät jäljelle vain joko omituiset vuonoissa asuvat pitkätukkaiset erakot tai metsässä miekkoja heiluttelevat teinipojat. Silti tuo ideologia on heille kaikki kaikessa ja he jaksavat vannoa sen nimeen, vaikka sen uskottavuudelta on pudonnut pohja jo aikoja sitten.

Toisaalta on ihailtavaa, että joku pystyy ottamaan jonkun asian noinkin vakavasti ja suhtautumaan siihen mitä suurimmalla pieteetillä ja ehdottomuudella. Taiteen tekeminen vaatii heittäytymistä omiin visioihinsa, olivat tarkoitusperät mitkä hyvänsä. Minua kiehtoo black metallissa sen raakuus ja hyytävä tunnelma. Tämä maailma tulee lähinnä siitä äärimmäisen karusta soundimaailmasta, jota ei löydy mistään muusta musiikkigenrestä.

Se, että juuri Norjasta tuli kyseisen genren mahtimaa, ei yllätä. Venomin ja Merciful Faten tapaiset Black Sabbathin aikaisen okkultismin jalostajat veivät perinnettä eteenpäin seuraavalle sukupolvelle, joka puolestaan liittivät tämän estetiikan omaan muinaisuskoonsa. Entisen pakanakansan kapina länsimaista kulttuuria ja kristinuskon tyranniaa kohtaan oli valmis. Rock-musiikin perinne jatkui itse asiassa melko tyypillisellä tavalla, jälleen löydettiin uusi tapa kanavoida negatiivinen energia. Välillä tietenkin nämä energianpurkaukset menivät liiankin pitkälle, siitä esimerkkinä kirkonpoltot ja Euronymousin tapaus. Ehkä kulttuuri oli sitten siinä vaiheessa jo kuluttanut itsensä loppuun ja sortui ylilyönteihin.

Itse arvostan bläkkisyhtyeistä eniten ehkä varhaista Ulveria, Burzumia ja Bathorya. Bändit olivat tietyllä tavalla askeleen edellä muita ainakin taiteellisesti. Ulverhan nyt on nykyään ties mitä triphoppia enkä ole uudempaan kamaan pahemmin tutustunut (mikä ei tarkoita ettenkö siihen voisi joskus tutustua), Burzum taas on Burzum ja Bathory kehittyi äärimmäisen raa'asta kohkaamisesta eeppisempiin mittasuhteisiin. Sveitsiläinen Paysage D'Hiver säväytti myös joskus, mutta en ole bändiä hetkeen aikaan kuunnellut, ja ranskalaisesta Deathspell Omegasta olen kuullut paljon hyvää. Myös vanhan kunnon Darkthronen suhinalevyt ovat kaikessa raakuudessaan mielenkiintoisia.

Toki myönnän sen, että black metallin naurettavuus on osittain kulttuurin itsensä luomaa, koska asenne tosiaan turhan usein on ollut liian ryppyotsainen ja paskantärkeä. Silti Ankallakin on pointtia, koska on täysin turhaa tulla selittämään black metalin naurettavuudesta, jos on nähnyt yhden Immortalin videon. Kuten joku aiemmin mainitsi, tilanne on täysin sama räpinkin kanssa. Jos Cheekin perusteella leimaa koko genren, ollaan aika hataralla pohjalla.

Ja ovathan esimerkiksi Immortalin ja Darkthronen häiskät paljastuneet hyvinkin huumorintajuisiksi hepuiksi, Darkthronea voisi nykyisellään sanoa jopa Norjan Motörheadiksi.

Khanin kanssa olen kyllä samaa mieltä siitä, että synkistelyn hetkinä tulee kyllä kuunneltua enemmän jotain Youngin tai Dylanin pessimistisimpiä levyjä tai vastaavaa. Minusta vihaisessa miehessä ja akustisessa kitarassa on kuitenkin loppujen lopuksi enemmän patoutunutta aggressiota ja surumielisyyttä kuin norjalaisissa metsänpeikoissa. Mutta kuten varmaan teksistäni käy ilmi, en kuitenkaan väheksy näiden metsänpeikkojen elämäntyötä siitäkään huolimatta.

Oravalla on pointtia, mutta on edelleen melko raakaa tuomita kokonainen genre sen perusteella mitä tietyt tyypit sen ideologian nimeen joskus tekivät. Norja ja sen tunnetuimmat BM yhtyeet eivät todellakaan ole koko black metal, sieltä tulevat vain ne mitkä ovat saaneet eniten huomiota. Ruotista, Suomesta, USA:sta aina Ranskan ug kultteihin tulee jatkuvasti uutta materiaalia ja toki myös kaikista muistakin maista, mutta nekin ovat itselleni vielä tuntemattomia (paisti Jerusalemista, Australiasta ja Kreikasta tunnen muutaman nimen): en kuitenkaan tiedä black metallista läheskään niin paljoa kuin esimierkiksi death metallista.

Tämä on juuri se asia mikä sapettaa BM faneja, kun koko homma leimataan kirkon polttamiseksi ja peikkoiluksi metsässä sen perusteella, mitä vain murto-osa koko genren tyypeistä on tehnyt. Se näköjään riittää, että ne tyypit ovat olleet liian näkyvästi juuri näiden asioiden takia mediassa, se näköjään riittää leimaamaan koko tyylin. Mikä on väärin.

Kummallista että se Venom otetaan koko ajan esille vaikka sitä ei kuunnellut juuri kukaan norjan black metal piireissä. Ainakaan omien sanojensa mukaan eivät. Teknoa ja konemusiikkiakin porukka rupesi kuuntelemaan vain siksi että Euronymous kuunteli sitä. Loppujen lopuksi alkuperäinen black metal piiri kuoli omaan ehdottomuuteensa eikä siihen että ketään ei olisi kiinnostanut. Black metal fanit ovat kuitenkin ehkä maailman asialleen omistautuneinta porukkaa ja fanaattisia puhuttiin mistä tahansa fanijoukosta ja tämä näkyy selvästi.

Itse olen vähentänyt black metallin kuuntelua koska se on liian rasittavaa yli malkaisina määrinä. Tietysti Burzum, Darkthrone ja Ajattara käyvät soittimessani vähän väliä mutta eivät niin usein mitä aikoinaan.

Ja jos puhumme black metal bändistä joka ei ota itseään liian vakavasti niin mielestäni Ajattara on oiva esimerkki sellaisesta. Yhtye on coveroinut mm. Nylon Beatin Syytön kappaleen. Tietysti Ajattaraa sanotaan dark metal yhtyeeksi mutta mielestäni se on enemmän black metallia kuin Dimmu Borgir on ollut vuosikymmeneen.

Loppujen lopuksi kirkonpolttoja suorittivat lähinnä fanit. Muusikot eivät niitä juurikaan poltelleet. Varg on ollut mukana neljässä yli 50:stä. Hän kuitenkin vei Emperorin Faustin kanssa rajan hieman liian pitkälle. Molemmat ovat syyllistyneet murhiin ja saksalainen uusnatsi black metal yhtyeen Absurdin jäsenet enemmän tai vähemmän seurasivat perässä.

Loppujen lopuksi black metal on yhä äärimmäisin musiikin muoto mitä maailmassa on kuultu.

Oravalla on pointtia, mutta on edelleen melko raakaa tuomita kokonainen genre sen perusteella mitä tietyt tyypit sen ideologian nimeen joskus tekivät.

Tottakai se on raakaa ja epäreilua, mutta niin elämässä tuomitaan yleistämällä monta muutakin asiaa kuin vain blackmetal. Sille me emme mahda mitään.

Kummallista että se Venom otetaan koko ajan esille vaikka sitä ei kuunnellut juuri kukaan norjan black metal piireissä.

No tuo nyt on sivuseikka. Quorthon varmastikin kuunteli Venomia ja Q:han oikeastaan tyylin lopullisen muotin loi.

Itse olen vähentänyt black metallin kuuntelua koska se on liian rasittavaa yli malkaisina määrinä.

Suklaakin on. Ja moni muukin asia.

Loppujen lopuksi black metal on yhä äärimmäisin musiikin muoto mitä maailmassa on kuultu.

Aika tavanomaista se kuitenkin on jos ihan pohjimmaisia dynaamikoita tarkastellaan. Tavanomaisen musiikinkin piiristä löytyy vähintäänkin yhtä äärimmäisiä musiikin muotoja koneilusta sakemannien teollisuusmeteliin.

Itsellä on vaikea päästä yli jonkinlaisesta kitsch-mentaliteetista blackmetallin kohdalla. Se ei silti tarkoita että koko genre olisi itselleni pelkkää läppää (kuten olen jo viestitolkulla todennut) vaan bläkkis sisältää runsaasti sellaisia piirteitä joita arvostan ja joista pidän ihan vilpittömästi ilman mitään heh heh -meininkiä. Oli kyse sitten säröisistä riffeistä, tunnelmista, blastbeat-tuhosta tai jostain muusta seikasta. Mutta ennen kaikkea kitsch(vihaan tämän sanan käyttöä) on se kaiken sisälleen sulkeva kehys, jonka kautta koko genreä tarkastelen ja arvotan.

Genghis Khan kirjoitti:
Tottakai se on raakaa ja epäreilua, mutta niin elämässä tuomitaan yleistämällä monta muutakin asiaa kuin vain blackmetal. Sille me emme mahda mitään.

No näinhän se on, mutta juuri sen takia minä olen täällä ranttaillutkin, ettei ihmiset perustaisi mielipiteitään yleistysten pohjalle. Kaiken tarkoitus on ollut kääntää ihmisten vääristynyt kuva totuudenmukaisemmaksi. Eihän sillä siis sinänsä ole minulle mitään väliä mitä mieltä ihmiset ovat black metallista tai millainen käsitys heillä siitä on, mutta jos tullaan laukomaan herjaa totaalisen niukan käsityksen kanssa niin se on toinen juttu.

Muutta näillä mennään, ei voi mitään.

Yleistyksiä tarvitaan, koska ei jokainen voi syventyä jokaikiseen aiheeseen mitä maailmassa pyörii. Erillään olevat tiedonsaarekkeet ovat monimutkaisen yhteiskuntamme toiminnan edellytys. Jos jokainen paneutuisi jokaiseen asiaan mikään ei toimisi.

np. Kullervo Kivi & Gehenna-yhtye - Kolmatta linjaa takaisin
Siekkarien alter ego vetää tuimia iskelmä-standardeja. Ismolla on kuumin krapulaschlager-ääni.

Raaka totuushan on se, että ihmiset, musiikki-sellaisetkaan, eivät voi olla asiantuntijoita kaikessa. Siksi yleistyksiä syntyy. Kaikki blackmetallistit ovat larppaajia. Kaikki progemuusikot soittavat naurettavissa tahtilajeissa miksolyydisiä skaaloja ja pukeutuvat kimalteleviin viittoihin. Kaikki räppärit ovat sovinisteja. Kaikki hevarit ovat tyhmiä. Kyllä näitä riittää. Ja jos jokin ennakkokäsitys on ihmiselle juurtunut tarpeeksi syvään, voi olla hyvinkin vaikeaa kääntää tämän mielipidettä. Been there, done that. Ehkä se voi hetken olla hauskaa, mutta ennen pitkää se muuttuu rasittavaksi inttämiseksi.

Kaikkia ei voi miellyttää, ja ehkä niistä black metallin eri tyylilajeista ja tunnelmista kannattaakin keskustella mieluummin sellaisen ihmisen kanssa, joka asioihin on perehtynyt. Onneksi tämän foorumin käyttäjäkunta on sen verran laaja, että täältä löytyy melkein jokaiselle jotakin myös musiikin saralla. Se, että joku naureskelee jollekin asialle mistä itse tykkää voi ärsyttää, ja tätä naureskelijaa voi toki jonkin verran ohjeistaa, mutta mikäli naureskelu jatkuu, kannattaa jättää naureskelija omaan arvoonsa.

Kuuntelin tänään Borgirin Enthrone Darkness Triumphanttia ja lueskelin samalla kappaleiden sanoja. Samalla tajusin että ne on tehty täysin huumorilla. Tai ainakin ne pitää ottaa niin. Oikeasti jätkät kertovat kusevansa pappien päälle ja muuta vastaavaa settiä. Ei sitä voi ottaa vakavasti. Toisaalta Borgir on muutenkin täysi vitsi. Noh joka tapauksessa kyseessähän on siis Burgerin viimeinen oikeasti todella kova lätty. Puritanicalilla on muutama kova biisi ja sen jälkeen Burger on tuntunut tekevän pelkkää tuplabasari mättöä johon ollaan lyöty x kitarariffi ja yhdistetty se y kosketinsoitin sekoiluun. Tai siis siltä se vaikuttaa.

^ Itse nyt en Dimmu Borgiriin niin ole edes tutustunut, mutta 2003 vuoden Death Cult Armageddon on aikasta namu levy. Vaikka levyllä muutamia vähän tylsempiäkin ralleja on, niin DB on kyllä hemmetin hienosti saanut sulautettua oikean sinfoniaorkesterin levyllensä. Joku Progenies Of The Great Apocalypse (piti nyt ottaa tuo Warcraft III videolle miksattu, ihan siitäkin syystä että siinä saa parhaan äänenlaadun. Ihan siisti videokin. Nörttiä) on ihan saakelin hieno kappale, joka tuskin nousisi arvoonsa ilman sinfiksen taustatykitystä. Melko rohkeaa kokeilla tuollaista ratkaisua noinkin äärimmäiselle musiikille, jos vaikka verrataan samoihin tempauksiin Nightwishin viimeisimmän tai Metallican S&M:n kanssa. Hienosti toimii sinfoniabändi kaikissa noissa.

Mahti Ankka kirjoitti:
^ Itse nyt en Dimmu Borgiriin niin ole edes tutustunut, mutta 2003 vuoden Death Cult Armageddon on aikasta namu levy. Vaikka levyllä muutamia vähän tylsempiäkin ralleja on, niin DB on kyllä hemmetin hienosti saanut sulautettua oikean sinfoniaorkesterin levyllensä. Joku Progenies Of The Great Apocalypse (piti nyt ottaa tuo Warcraft III videolle miksattu, ihan siitäkin syystä että siinä saa parhaan äänenlaadun. Ihan siisti videokin. Nörttiä) on ihan saakelin hieno kappale, joka tuskin nousisi arvoonsa ilman sinfiksen taustatykitystä. Melko rohkeaa kokeilla tuollaista ratkaisua noinkin äärimmäiselle musiikille, jos vaikka verrataan samoihin tempauksiin Nightwishin viimeisimmän tai Metallican S&M:n kanssa. Hienosti toimii sinfoniabändi kaikissa noissa.

Onhan Death Cult Armageddon ihan hyvä levy mutta jotenkin jäi heikohkoksi se esitys. Olisi toivonut lisää sitä eeppisyyttä ja mahtipontisuutta mitä vaikkapa Mourning Palacessa on. Mutta toki yksi onnistuneimmista viritelmistä sinfoniaorkesterin kanssa kieltämättä. Melkoisia taikureita kyllä.

Tuska Open Air kirjoitti:
- DEVIN TOWNSEND – ZILTOID THE OMNISCIENT Pe 2.7: maailman yksinoikeudella!
- MASTODON La 3.7. ja MEGADETH Su 4.7 -pääesiintyjät
- Lipunmyynti alkaa 1.3.2010

Ensi kesänä kolmattatoista kertaa juhlittava Tuska-festivaali tarjoilee Helsingin Kaisaniemessä metallipäille harvinaista herkkua, klassikoita sekä täyslaidallisen raskaamman osaston isännöintiä.

Terävimpänä kärkenä nähdään Kaisaniemessä perjantaina 2.7. DEVIN TOWNSEND – ZILTOID THE OMNISCIENT – teema-albumin ensimmäinen ja ainoa esitys maailmassa. Kanadalainen multi-instrumentalisti, säveltäjä –sekä tuottajavelho Townsend on säveltänyt, soittanut ja tuottanut vuonna 2007 julkaistun albumin täysin itse. Townsendin kokoama huippusoittajista koostuva bändi esittää albumin Kaisaniemessä kokonaisuudessaan.

Muut vuoden 2010 –pääesiintyjät ovat amerikkalaiset, genrejen välissä tiukasti ja mutkikkaasti groovaava MASTODON sekä 20-vuotista uraansa juhlistava todellinen klassikko, Dave Mustainen luotsaama MEGADETH, jonka riveihin on juuri palannut alkuperäinen basisti David Ellefson.

Muita Kaisaniemessä esiintyviä artisteja ovat mm., SATYRICON, TESTAMENT, KAMELOT, PAIN, OVERKILL, SWALLOW THE SUN sekä viikonlopun toisen keikkansa vetävä DEVIN TOWNSEND, joka esiintyy lauantaina DEVIN TOWNSEND PROJECTinsa kanssa.

Myös death metallin ystäviä hemmotellaan ensi kesänä kun CANNIBAL CORPSE, HYPOCRISY, OBITUARY, BLOODBATH, NILE, SOTAJUMALA, TRIGGER THE BLOODSHED ja TORTURE KILLER tulevat osoittamaan kaapin tarkkaa sijaintia.

Tämän hetkinen Tuska 2010 –kattaus:

Devin Townsend – Ziltoid The Omniscient, world exclusive
Mastodon
Megadeth
Satyricon
Testament
Kamelot
Devin Townsend Project
Finntroll
Hypocrisy
Pain
Tarot
Nile
Swallow The Sun
Overkill
Cannibal Corpse
Obituary
Bloodbath
Trigger The Bloodshed
Warmen
Sotajumala
Holy Grail
Rytmihäiriö
Torture Killer
Barren Earth
Insomnium
FM2000
[Amatory]
The Arson Project

Lisää bändejä julkistetaan 15.3.

Taisin juuri paskantaa housuihini. Aivan käsittämättömän kova Tuska tulossa!

EDIT. Eilen tuli radio rockin torstain terävimmissä uutta Burzumia ja nyt sitä kuulleena uskallan ehdottomasti sen levyn ostaa. Se vanha tuttu sirkkelisaundi on edelleen tallella, eikä musiikin fiilis ole hävinnyt minnekään yhtyeen parhaista ajoista. Keskitempoisella, tunnelmallisella black metallilla mennään edelleen ja se oli helpotus huomata. Odotukset senkun kasvaa.

:O AIVAN VITIN KOVA KATTAUS! Tietysti olin tulossa pelkän Devinin takia, mutta nyt on pakko! Törkeän kovat ulkomaiset(Devin x2, Mastodon...) ja törkeän kovat kotimaiset(STS, Sotajumala, FM2000, Rytmihäiriö...)

Nyt tiedän mihin kulutan palkkani. Tuo on älyttömän kova kattaus. Megadeth, Nile, Obituary, Satyricon, Cannibal Corpse, Testament, Rytmihäiriö ja Finntroll ovat kaikki sellaisia bändejä jotka haluaisin nähdä. Tämä on kyllä kovin kattaus ikinä Tuskassa. Jopa kovempi kuin 2008. Tai no ei ehkä mutta melkein yhtä kova. Vielä kun Morbid Angelin tuonne saisi niin... on siis kyllä aivan hävytön kattaus. Eipä tuo Hypocrisykaan nyt mitenkään luotaantyöntävä tapaus ole. Eipä taida olla mitään sellaista bändiä jota ei kuuntelemaan pystyisi. Ei voi sanoa muutakuin ei saatana. Tuonne pitää mennä. Pakko.

Sauna Open Air julkaisi myös lisää bändejä mutta eipä siellä ollut mitään muuta hyvää kuin Stam1na ja Death Angel. Danzig pienellä varauksella.

Kyseessä on 90-luvun alkupuolella perustettu ruotsalainen doom metal yhtye, mutta mitään perinteistä doom metallia Memory Garden ei ole, sillä MG esittää asiansa hyvin harmonisesti ja progressiivisesti

Ei tuosta kyllä oikein mitään doomia kuullut, kun joskus yhden biisin kuuntelin youtubesta. Joltain perus radiorock-heviltä se enemmän kuulosti. Yhtä doomia kuin joku KYPCK.

Kosonen kirjoitti:
Ei tuosta kyllä oikein mitään doomia kuullut, kun joskus yhden biisin kuuntelin youtubesta. Joltain perus radiorock-heviltä se enemmän kuulosti. Yhtä doomia kuin joku KYPCK.

Hohhoh, käsityksesi doomista on näköjään melko suppea. Mielestäsi varmaan sitten St. Vitus, Candlemass tai vaikkapa Spiritus Mortis eivät ole doomia myöskään? Periaatteessahan doom metallin ja heavy metallin raja on melko häilyvä, eihän doom metallia käsitteenä ollut edes olemassa kun sen pioneerit olivat jo puskeneet tyylin klassikkolevyt ulos. Doom metal ei tarkoita sitä, että sen tempon pitäisi aina laahata Reverend Bizarren, Scepticismin tai Esotericin malliin.

Memory Garden on doom metallia. Sellaiseksi se on tunnustettu jo aikapäiviä sitten.

Mahti Ankka kirjoitti:

Kosonen kirjoitti:
Ei tuosta kyllä oikein mitään doomia kuullut, kun joskus yhden biisin kuuntelin youtubesta. Joltain perus radiorock-heviltä se enemmän kuulosti. Yhtä doomia kuin joku KYPCK.

Hohhoh, käsityksesi doomista on näköjään melko suppea. Mielestäsi varmaan sitten St. Vitus, Candlemass tai vaikkapa Spiritus Mortis eivät ole doomia myöskään? Periaatteessahan doom metallin ja heavy metallin raja on melko häilyvä, eihän doom metallia käsitteenä ollut edes olemassa kun sen pioneerit olivat jo puskeneet tyylin klassikkolevyt ulos. Doom metal ei tarkoita sitä, että sen tempon pitäisi aina laahata Reverend Bizarren, Scepticismin tai Esotericin malliin.

Memory Garden on doom metallia. Sellaiseksi se on tunnustettu jo aikapäiviä sitten.

Ei. Minulle nimenomaan Candlemass, Pentagram, Witchfinder General, Spiritus Mortis, Saint Vitus ja kumppanit edustavat juuri sitä oikeaa doom metallia. Onhan se tyypillistä toimintaa jos jotain omaa suosikkia joku dissaa niin pitää heittää kärjistys ettei toinen muka ymmärtäisi kyseistä genreä. Mainitaan nyt vielä että doom metal on koko metallin paras musiikkityyli, josta löytyy suuri osa suosikkibändeistäni.

Pitipä sitten tsekata uudestaan menikö heittoni vähän harhaan tuossa Memory Gardenin tapauksessa. Eipä tämä edusta itselleni juurikaan sitä mitä haen doom metallilta:
http://www.youtube.com/watch?v=EXs00m4TDb0

Muttajoo ihan sama luokitellaanko tuo doom metalliksi vai ei. Hirveää sontaa tuo silti on.

“We hate trend. We hate corporate attitude. We hate the word ‘stoner’. Death to false stoners!! Let there be DOOM!!”
-Church of Misery

Uudempi Memory Garden onkin hiukan erilaista vanhaan verrattuna (ja huonompaa) ja tuo Carnage Carnival on kuitenkin vuoden 2008 levy, jonka bändi teki pitkän tauon jälkeen, eikä se edusta enää täysin samaa tyyliä, ja tuo sinkkubiisi nyt ei ainakaan. Tidesin jälkeisiä levyjä olen hiukan kuunnellut ja niissä on doomia paljon vielä mukana, mutta se selkein doom eepos ja samalla yhtyeen paras levy on nimenomaan Tides. Tuon biisin perusteella on aika huono lähteä koko bändiä arvostelemaan. On hiukan harmillista, ettei yhtyeeltä ole oikein biisejä Youtubessa esillä, mutta Tidesilta on The Rhyme Of The Elder edustettuna ja siinä tulee jo aika vahvasti ne doom elementit esille, vaikkakaan tuo ei ole likimainkaan levyn raskaimpia biisejä. Jos omistat Spotifyn, niin pyöräytä ihmeessä vaikka Genesis -biisi kerran läpi.

Memory Garden uudisti doom metallia siinä missä esimerkiksi My Dying Bride. "progressiivinen doom metal" onkin ehkä tarkalleen se alagenre mitä Tides edustaa, johtuen juuri yllättävänkin mutkikkaista kappalerakenteista.

EDIT. Niin tosiaan, näköjään menin kohdallasi harhaan mitä tulee doom metal tietämyksestä, mutta samoin menit sinä harhaan leimaamalla bändin yhden sinkkubiisin jälkeen. Se on itseasiassa sama asia, kun leimaisi Candlemassin If I Ever Die biisin perusteella, se biisi kun ei bändistä vielä mitään kerro.

Siinä olet oikeassa että doom metal on metallin parhaita genrejä.

Uudempi Memory Garden onkin hiukan erilaista vanhaan verrattuna (ja huonompaa) ja tuo Carnage Carnival on kuitenkin vuoden 2008 levy, jonka bändi teki pitkän tauon jälkeen, eikä se edusta enää täysin samaa tyyliä, ja tuo sinkkubiisi nyt ei ainakaan. Tidesin jälkeisiä levyjä olen hiukan kuunnellut ja niissä on doomia paljon vielä mukana, mutta se selkein doom eepos ja samalla yhtyeen paras levy on nimenomaan Tides. Tuon biisin perusteella on aika huono lähteä koko bändiä arvostelemaan. On hiukan harmillista, ettei yhtyeeltä ole oikein biisejä Youtubessa esillä, mutta Tidesilta on The Rhyme Of The Elder edustettuna ja siinä tulee jo aika vahvasti ne doom elementit esille, vaikkakaan tuo ei ole likimainkaan levyn raskaimpia biisejä. Jos omistat Spotifyn, niin pyöräytä ihmeessä vaikka Genesis -biisi kerran läpi.

Kyllähän tuo biisi kuulosti paremmalta kuin tuo linkittämäni biisi, mutta ei loppujen lopuksi vakuuttanut niin paljon että tarvitsisi ottaa tuota enemmän kuunteluun. Spotifya ei tällä hetkellä löydy, mutta saa nähä tuleeko tuo biisi kuunneltua joskus sitten.

Memory Garden uudisti doom metallia siinä missä esimerkiksi My Dying Bride. "progressiivinen doom metal" onkin ehkä tarkalleen se alagenre mitä Tides edustaa, johtuen juuri yllättävänkin mutkikkaista kappalerakenteista.

My Dying Briden ekat kaksi olivat aika hyvää kamaa, mutta sitten kolmannella levyllä alkoi vähän muuttumaan huonompaan suuntaan, vaikka on sekin levy vielä sen jälkeen ilmestyneitä levyjä paljon parempi. "Progedoomiksi" taidetaan While Heaven Wept niminen bändi myös luokitella ja kyseinen bändi on erittäin loistava. Kahden viimeisimmän levyn yhteydessähän tuota on yleensä mainittu. Erittäin hieno bändi, joka kannattaa tsekata.

http://www.youtube.com/watch?v=Ze4KIYmlCB8

Tuo linkittämäni biisi on henk. koht. Tides levyllä sellainen suvantobiisi, joka toimii erinomaisesti levyn keskellä muttei loista niinkään yksittäisenä kappaleena, mutta ei muutakaan nyt ollut Tidesilta tarjottavana. Parhaiten levyltä kolisee jo mainitsemani Genesis, Trapped At Pharaos sekä Judgement Day, jotka murskaavat kyllä melko tehokkaasti.

Turn Loose The Swans ja Like Gods Of The Sun ovat itselleni eniten tuttuja My Dying Bridelta ja ne kolajavatkin parhaiten yhtyeeltä. Mukavan melankolista ja ennenkaikkea uudenlaista doom metallin alatyyliä siihen aikaan kun nuo julkaistiin. Jousi itkee ja riffit jyräävät.

While Heaven Weptiin on itseasiassa pitänyt tutustua nyt jonkun aikaa jo, yksi kaverini sitä hehkutti ja kuunnellutti pari biisiä muutama viikko sitten kaljan juonnin lomassa ja vaikutti sen näytteen perusteella ainakin hemmetin kovalta bändiltä. Kiitos kun muistutit minua tuosta bändistä, ehdottomasti pitää tutustua.

While Heaven Weptin toinen julkaisu ja ensimmäinen kokopitkä Sorrow of the Angels on kyllä varsin hieno levy. Bändille ja eritoten vokalistille täytyy antaa propsit siitä, että vaikka saundi on varsin pateettista ulinaa, niin yllättävän hyvin homma pysyy kasassa eikä vaivu tahattoman komiikan puolelle ollenkaan. Eritoten aloitusraita, massiivinen Thus With A Kiss I Die on vilpittömän kuuloista tunteenpaloa, itsesäälissä rypevää morrissey-doomia. Hieno kappale.

Kakkoslevy Of Empires Forlorn onkin sitten jo rutkasti heikompi esitys. Tylsä ja pitkästyttävä, jonka heikkouden kruunaa täysin tarpeettomat naisvokalisoinnit. Uusinta levyä en halua edes kuulla.

No, yksi hyvä julkaisu on enemmän kuin useimmalla bändillä maan päällä.

Uusi Stam1na

Velocity kirjoitti:
Uusi Stam1na

Äläs nyt. Ei se uusi levy mitenkään ihmeellinen ollut, mutta ihan mukiinmenevää tavaraa.

Stam1na saapuu Pahvilaatikkoon muutaman viikon päästä ja totta helvetissä suuntaan keikalle. Toivon ennen kaikkea, että soittavat nimenomaan uuden levyn biisejä. Vanhoja biisejä ollaan kuunneltu festareilla ties kuinka monet kesät ja nyt kerrankin mahdollisuus nähdä kunnon klubikeikka. Tässä uudessa levyssä kumminkin on moninaisia jippoja ja sovituksellisia koukkuja, jotka varmasti toimivat livenä. Ainoa miinuspuoli kyseisessä keikassa on se, että paikallinen klubi promottaa Stam1naa suomalaisena metallitriona.

ruisrock.fi kirjoitti:
RUISROCKIN ENSIMMÄISET KIINNITYKSET SELVILLÄ
02.03.2010

Tulevana kesänä 40-vuotisjuhliaan viettävä Ruisrock on julkistanut ensimmäiset esiintyjät. Heinäkuun 9.-11. päivä järjestettävillä festivaaleilla nähdään vaihtoehtorockia ja post-hardcorea sekoitteleva Billy Talent (CAN), ensimmäistä kertaa Suomeen saapuva indiepop-yhtye Belle & Sebastian (UK), punk-bändit NOFX (USA) ja Rise Against (USA) sekä Ruotsin suosituimmat pop/rock-yhtyeet The Sounds (SWE) ja The Ark (SWE).

Ruisrockin kotimainen pääesiintyjä on lyhyen comebackin tekevä suomirock-suuruus Don Huonot. Yhtye julkaisee keväällä bändin ansioitunutta uraa käsittelevän kokoelmapaketin, ja Don Huonot nousee sen kunniaksi lavalle ensimmäistä kertaa sitten lokakuun 2003.

Muita vahvistuneita ulkomaisia esiintyjiä ovat irkkupunk-bändi Flogging Molly (USA), vaihtoehtometal-yhtye Baroness (USA), indie-komeetta Florence & The Machine (UK), raskasta progressiivista rockia soittava Porcupine Tree (UK), death metal -yhtye Arch Enemy (SWE), garagerock-legenda The Sonics (USA), singer-songwriter -kohutulokas Prince of Assyria (SWE), viikinkimetal-kokoonpano Amon Amarth (SWE) ja huippusuosittu fiftaribändi The Baseballs (GER).

Kotimaista kattausta vahvistavat juuri listaykköseksi noussut Stam1na, Suomen tämän hetken suosituin yhtye Lauri Tähkä & Elonkerjuu, uuden pitkäsoiton loppukeväästä julkaiseva Disco Ensemble, huippunimistä koostuvan taustabändinsä kanssa keikkaileva Michael Monroe, näyttelijä/laulaja Vesa-Matti Loiri, Emma-gaalassa palkintopöydän tyhjentänyt PMMP sekä monet muut suosikkiartistit

Mä olen todella pettynyt ruisrockin kaartiin mikä on omasta puolesta erittäin huono : I The Sounds on ainakin miljoonatta kertaa ruisrockissa, ja The Ark on ollut myös pariin otteeseen. Ulkomaalaisista ainoat näkemisen arvoiset olisivat omalta osalta Rise Against ja Arch Enemy eli ruisrockiin lähtö on täysin poissa listoilta.

Kyllä se on Provinssirock tänä vuonna ja 3 päivää!