Jaahas, se olisi sitten jokavuotinen katsaus vuoden kovimpiin levyihin jälleen. Vielä yksi mahdollisesti kova tapaus on kuulematta (superpumppu Shrinebuilder, joka koostuu mm. Neurosiksen, Melvinsin, Sleepin ja Saint Vituksen jätkistä, huhhuh!), mutta se lisäillään listoille sitten siinä vaiheessa jos sen aika tulee. Nyt mennään näillä mitä on ollut tähän asti tarjolla, laitan nyt tähän top-50 levyt tältä vuodelta, joista joitain olen kuullut vain kerran ja joitain muutamia kertoja. Mutta sillä ei ole niinkään väliä olenko kerennyt syventymään niihin, pointtina on ennemminkin vain ilmaista, että ne ovat päteviä levyjä joihin kannattanee tarttua.
Joops, aloitellaan. Koska levyjä on tänä vuonna kuunneltu niin helvetisti, niin otan tarinatuokiot top-20 levyistä asti, normaalista kympistä poiketen. Ja jälleen kerran laitan perään arvosanat jotka vastaavat (mahdollisimman) objektiivista näkökulmaa, joten ei kannata jälleen ihmetellä miksi esim 4/5 levy on 4½/5 levyn edellä. Omat mieltymykset ja musiikin assosiaatiot elämään ovat sitten asia erikseen.
50. Amorphis - Skyforger
49. Kreator - Hordes Of Chaos
48. Them Crooked Vultures - S/T
47. Epica - Design Your Universe
46. Kolmas Nainen - Sydänääniä
45. My Dying Bride - For Lies I Share
44. Fu Manchu - Daredevil
43. Count Raven - Mammons War
42. Saattue - Vuoroveri
41. Heaven & Hell - The Devil You Know
40. Pearl Jam - Backspacer
39. Vitalic - Flashmob
38. John Mayer - Battle Studies
37. The Prodigy - Invaders Must Die!
36. Masters Of Reality - Pine
35. Scandinavian Music Group - Palatkaa Pariisiin!
34. Air - Love 2
33. Karl Sanders - Saurian Exorcisms
32. Seasick Steve - Man From Another Time
31. Megadeth - Endgame
30. Steel Mammoth - Nuclear Ritual
29. Slayer - World Painted Blood
28. Insomnium - Across The Dark
27. Dave Matthews Band - Big Whiskey And The GrooGrux King
26. Porcupine Tree - The Incident
25. Muse - The Resistance
24. Paradise Lost - Faith Divides Us Death Unites Us
23. Röyksopp - Junior
22. Risto - Sähköhäiriöön
21. Obscura - Cosmogenesis
20. Napalm Death - Time Waits For No Slave
Vanha kunnon nappis ei näytä minkäänlaisia väsymisen merkkejä, alkuvuodesta julkaistu Time Waits For No Slave on erittäin ankara taidonnäyte grindin legendoilta. Mikään yksittäinen kappale ei suoranaisesti nouse tällä levyllä jalustalle, mutta kokonaisuus on erittäin tiivis paketti punkahtavaa grind/death metallia. Napalm Death näyttää nuoremmille bändeille helvetin hienosti miten äärimetallia pitää tehdä.
4+/5
19. Devin Townsend Project - Ki
_-_Slipcase.jpg)
Tämä on varmasti vaikeimmin sulateltava levy, mitä Townsend on koskaan tehnyt. Levyn teema on periaatteessa hiljentyminen, ulosanti on minimalistista ja missään vaiheessa levy ei oikein lähde lentoon, vaikka välillä vähän kolistellaankin. Välillä tunnelmat ovat hyvin lähellä herran ambient tuotoksia, muuten tyyli on jotain mitä mies ei ole koskaan tehnyt. Mukaan mahtuu Pink Floydille kumartavaa kitarointia, Elvistribuuttia (Trainfire, levyn paras biisi), Dire Straitsia ja vähän kaikkea tämmöistä. Haastava levy, johon ei kuitenkaan kannata liian syvällisesti alkaa perehtymään, tätä ei ole ehkä tarkoitettu syväanalyyttiseksi levyksi, vaan enemmän taustamusaksi. Mutta erittäin hyvä levy, joskin ei ihan kaikille sopiva. Edes Townsendin fanien keskuudessa.
4/5
18. Viikate - Kuu Kaakon Yllä
Olen vähän pettynyt Viikatteeseen tämän vuoden osalta, bändin tyyli on muuttunut sellaiseen suuntaan mitä Viikate ei alunperin edustanut ja se suunta ei ole parempi. Unholan Uruilta lähtenyt muodonmuutos on jatkunut tasaisesti tähän päivään asti ja se on tehnyt Viikatteesta aina vain enemmän ja enemmän perinteisemmän rock yhtyeen. Kaukana ollaan niistä ajoista, jolloin yhtye hiihti Mana Manan vanavedessä edustaen Suomalaisuutta romanttisimmillaan. Tästäkin huolimatta Kuu Kaakon Yllä on erittäin pätevä levy, joka soljuu mukavasti alusta loppuun. Vaan jopa tylsiä ratkaisuja ja naiveja melodioita on saatu myös mukaan, sekä tämä ajautuminen pois yhtyeen perinteisestä tyylistä vähän rokottavat arvosanaa. Tämä on hyvä levy, mutta kuinka pitkään Viikate voi tehdä enää samaa levyä uudestaan? Periaatteessa kun Unholan Urut, Marraskuun Lauluja I (II on erilainen ja erinomainen poikkeus näissä levyissä) ja Kuu Kaakon Yllä ovat hyvin samanlaisia levyjä, joiden kappaleet voisivat olla kaikilla kolmella levyllä, eikä eroa edes huomaisi.
4-/5
17. Michael Bublé - Crazy Love
Tämä on melko tuore tuttavuus itselleni, tosiaan isoveli tämän joululahjaksi antoi ja yllätti laadullaan täysin. Ennakkoluulot tosin villitsivät mielen välittömästi kun näin tämän kannen, ajattelin että mitä paskaa se nyt on mennyt ostamaan, mutta yllätyin positiivisesti. Coverlevy kyseessä ja senkin takia erikoinen tapaus listalla, mutta koska sovitukset ovat melko uniikkeja ja laadukkaita, niin pääsee helposti listalle mukaan, ehkä yllättävänkin korkealle. Torvisektio raikuu, jouset luovat tunnelmaa, bändi pistää groovea menemään ja itse Bublén ääni on hyvin miellyttävää kuunneltavaa, mies osaa jopa tulkita tyylikkäästi nämä biisit. Yksi levyn vahvuuksista on myös se, että sen materiaali on niin vaihtelevaa, löytyy tunnelmia kevyestä ja menevästä popista spektaakkelimaiseen leffamusaan ja kepeästä jazzista hitaisiin fiilistelyihin. Vuoden suurimpia yllättäjiä.
4½/5
16. Behemoth - Evangelion
Behemoth ei pettänyt tälläkään kertaa, vaan eipä se mitään yllätyksiäkään esitellyt. Minulla on vähän ristiriitaiset tunteet tätä levyä kohtaan: biisimateriaali on sinällään jälleen todella tiukkaa, mutta levyä vaivaa kokonaisuutena liiallinen yksitoikkoisuus ja ennalta-arvattavuus. Hyvin samoissa tunnelmissa mennään kuin 2007 vuoden Apostasylla, mutta aavistuksen huonomman levyn tästä tekee se, että biisit on venytetty välillä liian pitkiksi (=puuduttavuutta), ongelma mitä Apostasyllä ei ollut. Plussana täytyy toki sanoa kuitenkin black metal elementtien hivuttautuminen takaisin yhtyeen saundiin, joskin voidaan puhua vain kuorrutuksesta tällä levyllä. Toivotaan ensi levylle enemmän. Pähkinänkuoressa: Biisimateriaali ja saundit ovat tiukkaa laatua, mutta olisin kaivannut vähän enemmän vaihtelua biisien välille ja irtautumista enemmän viime levyn tyylistä/saundimaailmasta. Behemoth on kuitenkin Behemoth, ei se huonoa levyä kertakaikkiaan osaa tehdä.
4+/5
15. Candlemass - Death Magic Doom
Vuosi 2009 oli mitä mainioin doom metallin saralla, tänä vuonna tuli todella paljon todella laadukkaita doom kiekkoja, joista Candlemassin Death Magic Doom on yksi. Tämä julkaistiin jo alkuvuodesta, joten tässä vuoden aikaan on kerennyt rutkasti tätä pyöräyttelemään, eikä siihen ole kyllästynyt missään vaiheessa. Saundit ovat ehkä aavistuksen liian ilmavat, mutta biisimateriaali on helvetin tiukkaa heavy metallin ja vanhan koulukunnan doomin ristisiitosta. Joku Hammer Of Doom on helposti tämän vuoden kovimpia biisejä, nimi kertoo jo kaiken olennaisen. Kokonaisuutena tiukka levy ja biisit kovias, eipä siinä muuta tarvita listasijoitukselle.
4½/5
14. Between The Buried And Me - The Great Misdirect
On suoranainen ihme, miten tämä yhtye liitetään hastatteluissakin vielä tänä päivänä metalcoreen. Okei, bändi (ilmeisesti) oli metallcorea uran alkuaikana, mutta nykyään yhtyettä ei voi vahingossakaan yhdistää kyseiseen genreen. Toissavuoden Colors levy oli kenties suurimpia musiikillisia pommeja mitä olen koskaan kuullut, joten oletettavasti odotukset uutta levyä kohtaan olivat hävyttömän korkeat. Ja tiesin jo ennen ensimmäistä kuunteluakin, että tämä ei voi millään ylittää Colorsia, ei BTBAM kertakaikkiaan voi enää tehdä samanlaista suoritusta. Mutta Colorsin unohtaen The Great Misdirect on siltikin erittäin hyvä levy, jonka arvosanoja laskee kuitenkin liian kunnianhimoiset sävellykset, jotka kaatuvat omaan nokkeluuteensa. Esimerkiksi levyn päättävä Swim To The Moon on hyvä biisi, mutta 17 minuutin kestonsa takia se alkaa pakostakin toistamaan itseään, muutaman minuutin sitä kitaralurittelua olisi helpostyi voinut heittää piis levyltä. Mutta parhaimmillaan tämä levy on helvetin kovaa tavaraa, erityisesti näissä rauhallisimmissa biiseissä (aloituskappale sekä etenkin The Desert Of Song kaikessa tunnelmallisuudessaan). Parhaan biisin tittelin vie kuitenkin häröilyn puolelle lipsahtava Fossil Genera-A feed From Could Mountain, jossa päästetään pakolliset Patton höyryt ulos, runtataan metallisella raivolla ja rauhoitellaan hitaalla fiilistelyllä. Colorsin superhärö Ants Of The Sky tulee vahvasti mieleen. Kova levy, mutta aavistuksen verran liian kunnianhimoinen, mikä kaatuu omaan nilkkaan lopulta.
4+/5
13. Torture Killer - Sewers
Torture Killer jatkaa erinomaista levysuoraansa Sewers levyllä, jopa niin hienosti, että tässä on kenties paras kotimainen death metal kiekko tälle vuodelle, haastaa jopa ulkomaalaiset kolleegat kepeästi. Ja kyseessä on nyt nimeomaan death metallia sanan varsinaisessa merkityksessä. Ei modernia kikkailua, ei ultranopeaa paahtoa, vaan helvetin raskasta ja primitiivistä oksennusta, groovea unohtamatta. Obituaryn, Autopsyn ja Bolt Throwerin jalanjäljissä mennään siis vahvasti. Juri Sallinen sopii bändin vokaaleihin erinomaisesti, juuri sopivan törkyistä ja matalaa viemärikurlausta lähtee herralta bändin tyyliin. Jo levyn avauskaksikko Crypts - I Bathe In Their Blood on niin tylyä menoa, että oksat pois. Kaikille death metal faneille pakkohankinta.
4½/5
12. Spiritus Mortis - The God Behind The God
Suomen doomguru Sami "Albert" Hynninen lyöttäytyy yhteen
Alavutelaisen elävän doom legendan Spiritus Mortiksen kanssa yhteen ja tuloksena on vuoden kovimpia doom kiekkoja. Vanhat Mortis levyt ovat myös loisteliaita, mutta nyt rimaa on kohotettu roimasti, yhtye on ottanut uskaliaan askeleen kohti entistä raskaampia vesiä (nimikkobiisi, Death Bride), mutta myös perinteistä heavya on paljon mukana (Man Of Steel Lekkerin sonnikuoroineen, Perpetual Motion). Groovea on myös saatu rutkasti mukaan, kuten esimerkiksi erinomainen Rotting Trophy osoittaa. Samaisessa biisissä Albert vetää myös ehkä uran hienoimmat laulusuoritukset. Todella tiukka levy, jonka ainoa suurempi miinus on viimeisen kappaleen liian äkillinen loppuminen. Saa olla ylpeä Alavutelainen tämän jälkeen, vaikka Mikkelissä nykyään olenkin.
4½/5
11. Beherit - Engram
Suomen legendaarinen black metal akti Beherit teki tänä vuonna loisteliaan paluun parrasvaloihin (ja listasijoituksille) Engram levyllään. Tämä oli itseasiassa ensikosketus itselläni yhtyeeseen, enkä vielä kunnolla ole edes yhtyeen vanhempaan tuotantoon kerennyt tutustumaan, sen verran hyvin on Engramin parissa aika kulunut. Mistään ultranopeasta blacksahauksesta ei ole kysymys, vaan nimenomaan raskaammasta, tunnelmallisemmasta ja hitaammasta mustasta metallista. Ja tämän tyylin Beherit on hoitanut helvetin hienosti tällä levyllä, etenkinlevyn päättävä 15 minuuttinen Demon Advance on häirisevän nautinnollista kuunneltavaa.
Erikoismainintana täytyy antaa pysti myös Beheritille vuoden tylyimmästä kitarasaundista. Aivan järkyttävän hyvän kuuloista törkyä.
4½/5
10. Church Of Misery - Houses Of The Unholy
Church Of Misery herätti mielenkiintonsa alkuvuodesta jo puhtaalla omuituisuudellaan, sillä kyseessä on doom metal bändi Japanista, mitä nyt suuremmassa metallimediassa ei hirveän usein tule vastaan. Japanilaiseksi bändiä ei kyllä millään tunnista, sillä jo laulajan ääni on kaikessa räkäisyydessään kaukana perinteisestä Japanilaisesta kiekumisesta. Homman nimi on Black Sabbathin doom vivahteiden sekoittaminen psykedeelisempään rockiin sekä modernimpaan doom metalliin, eli mistään ihan perinteisestä doom pumpusta ei ole kyse, vaan saundi on hyvin omalaatuinen. Mitään hirvittävää hidastelua tämä siis ei ole, enemmänkin menevää doomia paikoittaisilla raskailla osuuksilla. Jokainen levyn biisi kertoo jostain tunnetusta sarjamurhaajasta, mikä luo lyriikoihin omaa hohtoaan. Myös mainittavana asiana biisien aluissa olevat samplet, erittäin hienosti sulautettu yhtyeen biiseihin mukaan. Rujoa, räkäistä, groovaavaa ja raskasta, näitä elementtejä tämä levy edustaa.
4½/5
09. Deströyer 666 - Defiance
Uransa Australiassa aloittanut Destöyer 666 jatkaa erinomaista levysuoraansa tällä loisteliaalla Defiance levyllä. Black metal sulautuu heavy metallin raskauteen sekä death metallin äärimmäisyyteen ja tuloksena on helvetin tiukka levy. Saundit ovat kohdillaan, ei liian puhtoisesti olla menty soittamaan, vaan jälki on juuri sopivan rujoa ja raakaa. Pääasiassa bändi vetää hyvin nopealla temmolla kaikkensa antaen, mutta päästään välillä myös hitaiden ja raskaiden osuuksien myötä jälleen uuteen nousuun. Kokonaisuus onkin erinomainen, pääasiassa mennään nopeasti mutta pienet suvannot antavat mukavasti syvyyttä. Vuoden parhaita äärimetallilevyjä.
4½/5
08. Absu - Absu
Tässä myös yhtye, johon tutustuin vasta tänä vuonna uuden levyn kautta ja kyllä kannatti. Black metallia olin Absun tyylin kuullut ennen kuuntelua olevan, joten ehkä vähän yllätyin mitä lopulta bändi sitten edustikaan: black & thrash metallin naittamista helvetin groovaavaan rockiin. Tämä levy oli aluksi aika vaikea tapaus, mutta avautui kyllä kuuntelujen myötä täyteen loistoonsa, ihan hävyttömän tyylikkäästi ja rohkeasti lähdetty luomaan tätä musiikkia. Ensin saattaa olla menossa armoton black metal paahto ja yhtäkkiä vedetään hävytöntä stop&go rockiboogieta ja taas mennään rässikompin ja sahauksen voimin eteenpäin. Rohkeaa, häröä ja erittäin toimivaa. Levy taiteilee muutenkin melko tyylikkäästi ankaran blastauksen, menevän rässin ja groovaavan rockin kolmiteräisellä miekalla, pysyen kuitenkin pystyssä kaiken aikaa. Vaihteleva ja omapäreinen äärimetallilevy, ehdottomasti vuoden parhaita tapauksia.
4½/5
07. Shpongle - Ineffable Mysteries From Shpongleland
Minulla on nyt vähän ristiriitaiset fiilikset uudesta Shponglesta, sillä jälleen kerran yhtye on luonut erittäin hyvän ja mielenkiintoisen levyn, mutta on sellainen kutina että Shpongle olisi kyennyt vielä paljon parempaankin. Tällä levyllä on ehkä turvauduttu vähän liian itsestäänselviin ja tuttuihin juttuihin, eikä sen takia tämä levy tuo oikeastaan mitään uutta yhtyeen saundiin, toisin kuin kaikki muut edeltävät levyt tekivät. Nyt materiaali poukkoilee vähän kaikkien aiempien levyjen tontilla hiukan holtittomasti, mikä tekee tästä jokseenkin epätasaisen kokonaisuuden. Nämä ovat tarpeeksi suuria miinuksia pudottamaan tämän pois viiden tähden liigasta, mihin yhtyeen kaikki aiemmat levyt yltävät ja tämä on sääli. Mutta edelleen Shpongle tarjoaa kuulijoille sienisen ja hämyisen matkan psykedelian tuonne puolen ja tämän vuoden levyistä se tekee sen hienoiten, mutta tulevaisuutta ajatellen tulen tätä tuskin useasti pyörittämään. Vanhat levyt kun tekevät saman vain niin paljon paremmin ja yksilöllisemmin.
4½/5
06. Animal Collective - Merriweather Post Pavilion
Talk about häiritsevistä levynkansista. Animal Collectiveen tutustuin myös tänä vuonna ja juuri tämän levyn kautta. Tämä on vähän outolintu, periaatteessa kyseessä on railakas indie pop-rock, mutta pinnan alla tapahtuu niin paljon kaikkea erikoista ja häiriintynyttä, ettei tätä voi ihan sellaiseksi sanoa. Jotain alternative/indie hässäkkää tämä kuitenkin on, mutta häiriintynyt joskin kesäinen/iloinen tunnelma tekevät tästä hyvin omituisen ja mielenkiintoisen tapauksen. Mutta koska häröilyä ei ole vedetty yli, biisit ovat tarttuvia ja ennenkaikkea laadukkaita, niin käsissämme on tapaus joka voi joskus lähennellä vielä mestariteosta. Vaikeasti kuvailtava, hitaasti aukeava, mutta hävyttömän tarttuva levy. Ottakaa nyt siitä sitten selvää.
4½/5
05. Devin Townsend Project - Addicted
_-_Slipcase.jpg)
Townsend tosiaan on jälleen innostunut kunnolla tekemään musiikkia, tänä vuonna mies julkaisi ensin projektinsa Kin ja syksyllä seuraavan levyn, Addictedin. Jos Ki oli hillitty ja vaikea pala purtavaksi, niin Addicted on tämän suoranainen vastakohta, sillä Addicted tarjoaa kuulijoille metallisella otteella taottua pop-rockia, josta pursuaa suunnattomat määrät onnellisuuden tunnetta ja positiivisuutta. Kieli poskella meininkiä ei tässäkään olla unohdettu, mikä tuo ihan omaa taikaansa levylle. Tarttuvia kertosäkeitä (joku Bend It Like Bender, hävyttömän tarttuvaa kamaa) ja energistä menoa tarjoillaan yllinkyllin, mutta juuri sopiva määrä. Suuren suuri erityismaininta Anneke van Giersbergenin lauluille, helvetin hyvin toimii naisen kaunis ja vahva naisääni Townsendin rinnalla. Vielä kun lauluosuudet on levyllä jaettu suunnilleet fifty-fifty, niin tasapainoinen ja toimiva kontrasti on taattu. Todellinen kesälevy.
4½/5
04. Nile - Those Whom The Gods Detest
Nile teki sen taas, vaikka yllättävän vaikean palan antoikin tänä vuonna purtavaksi. Ei levy meinannut aueta millään, mutta tehokuuntelu tuotti jälleen tulosta, joskaan en vieläkään ole aivan täysin perillä levystä. Ithyphallic oli kenties ikimuistoisempi levy biisimateriaaliltaa, mutta tämä levy ottaa ne pisteet takaisin saundeissaan. Ei enää niin eriteltyä saundimaailmaa, vaan enemmän massalla kulkevaa rintamaa (joskaan Annihilationin tasolle ei ylletä millään, eikä varmaan ylletä enää koskaan), mikä sopii Nilelle paremmin. Periaatteessa Nile tarjoilee jälleen samaa vanhaa tuttua juttua pienillä uusilla lisämausteilla, kuten lähi-itään kallellaan olevat elementit osoittavat (tosin en vieläkään sulata avausraita Kafirin lopun hoilausta, se vain kuulostaa niin oudolta ja häiritsevältä). Nile voittaa hengenheimolaisensa Behemothin siinä, että se osaa luoda balanssin nopeampien biisien ja hitaampien kohtien välille. Raskasta takomista on Ithyphallicin tapaan paljon mukana ja se on oleellista tämän levyn kannalta, sillä 50 minuuttia on pitkä aika äärideath metallille. Puutuminen tapahtuisi varmasti, mikäli koko ajan mentäisiin sata lasissa. Nyt eri nyansseja ja vivahteita on rutkasti mukana, mikä tekee tästä todella monipuolisen death metal levyn. Ja juuri tässä on levyn voimavarat. Toki itse sävellykset ovat myös loistavia, mutta ne voisivat olla vielä parempiakin, kuten esimerkiksi juuri hehkuttamallani Annihilation Of The Wickedillä. Tapporalleja on kuitenkin rutkasti mukana (etenkin kaksi viimeistä biisiä on silkkaa murhaa), joiden väliin sitten hiukan tasaisemmat vedot uppoavat mukavasti. Kova osoitus Nileltä, jälleen kerran, vaikka ihan napakymppiin ei nyt päästykään.
4½/5
03. Swallow The Sun - New Moon
Sitten päästään viimein top-kolmoseen. Tästä levystä kerroinkin jo kaiken olennaisen levyarvostelussani, joten jätetään nyt lyhyemmäksi. Monipuolinen, vaihteleva ja ennenkaikkea helvetin laadukas death/doom (/black) levy jälleen kerran Jyväskylän pojilta. Tunnelmat vaihtelevat koskettavasta herkkyydestä primitiivisiin raivonpurkauksiin ja raskaisiin vyörymisiin. Ja sehän toimii, toimii niin helvetin hyvin!
5-/5
02. Alice In Chains - Black Gives Way To Blue
Alice In Chains tuli puun takaa kaikkien näiden vuosien ja vastoikäymisten jälkeen ja pyöräytti uskomattoman hienon levyn. Näin tehdään comeback. Vaikka Staley ei ole enää mukana, niin DuVallin ja Catrellin yhteistoiminta laulurintamalla on helvetin toimivaa ja yllättävänkin Staleymaista. Yhtyeen saundi on pysynyt ennallaan kaikki nämä vuodet, synkissä vesissä mennään raskaan rockin takoessa säveliään, vaikka välillä lipsutaan metallin puolelle myös, mutta ei kuitenkaan huomattavasti että tätä voisi metalliksi sanoa. Siinä missä yhtyeen nimikkolevy oli todella harmaa ja ankea levy, niin nyt on yhtyeen saundissa jälleen uutta tuoreutta ja toivonkipinää, vaikka synkissä tunnelmissa mennäänkin. Biisit ovat juuri sopivan vaihtelevia ja laadultaan uskomattoman hyviä, joten kokonaisuuskin on timanttista jälkeä. Uskaltaisin nostaa tämän jopa helposti klassikkolevy Dirtin rinnalle, paikoitellen menee jopa ohi. Ei ehkä niin kovat yksittäiset kappaleet, mutta kokonaisuus on parempi. Todella kova levy.
5-/5
01. Mastodon - Crack The Skye
Mutta niin vain kävi, että Mastodon säilytti ykköspaikkansa koko vuoden ajan. Crack The Skyehan julkaistiin jo alkuvuodesta ja se ampaisi ykköspaikalle välittömästi, eikä se lopulta paikkaansa koskaan luovuttanut (noh, edelleen se Shrinebuilder kuulematta...). Tänä vuonna tuli monilta bändeiltä uusia levyjä, jotka eivät lopulta yltäneet edellisten levyjen tasolle, mutta tässä Mastodon on iloinen poikkeus. Yhtye teki laadullisesti yhtä kovan kimpaleen kuin 2006 vuoden mestarillinen Blood Mountain, mutta se teki myös jotain paljon enemmän: se muutti tyyliään onnistuneesti, asia johon monet yhtyeet eivät koskaan kykene. Blood Mountain oli vielä jokseenkin äärimetalliin kallistuvaa progressiivista metallia, mutta Crack The Skye nojaa paljon enemmän 70-luvun progen suuntaan, mikä tekee tästä levystä seesteisen proge metalli eepoksen, äärimetallielementtejen jäädessä pysyvästi pois. 7 biisiä ja yli 50 minuuttia, jokainen biisi edustaa ylpeästi omaa paikkaansa levyllä. Kyseessähän on konseptialbumi, niin musiikillisesti kuin sanoituksiltaankin, joten kokonaisuutena tämä on erittäin yhtenäinen levy. Parhaimmiksi biiseiksi uskaltaisin nostaa kuitenkin The Czarin (samalla taitaa olla koko vuoden paras yksittäinen kappale) ja levyn päättävän The Last Baronin, joka päästää valloilleen vähän tätä härömpää Mastodonia myös. Tästä levystä ei ole yhtään mitään huonoa sanottavaa, vuoden levy titteli menee helposti tälle, sillä Crack The Skye on ainut levy tältä vuodelta, jota uskallan oikeasti sanoa mestariteokseksi.
5/5
Näin, siinä olisi Ankan top-50 levyt tältä vuodelta. Todella kovatasoinen vuosi tämä oli vähän joka musiikkityylin saralla, mutta se on jännää, että todellisia mestariteoksia ei tullut vastaan Mastodonia lukuunottamatta, toisin kuin esim. vuosina 2006 ja 2007, jolloin suollettiin ulos useampiakin ikimuistoisia levyjä (Devin Townsend Bandin Synchestra, Mastodonin Blood Mountain, Von Hertzen Brothersin Approach, Between The Buried And Men Colors, ym. ym...) 2009 olikin enemmän tasaisen laadukas vuosi, paljon hienoja levyjä tuli vastaan. Hiukan nihkeän 2008 vuoden jälkeen ollaan taas hyvällä mallilla.
Ennakko-odotuksena vuodelle 2010 uskaltaisin laittaa vuoden levyn ennakkosuosikiksi Electric Wizardin uuden levyn, eiköhän se tänä vuonna tule ulos. Ainut levy, mitä todella odottaa. Palataan asiaan taas vuoden päästä. Tai sitten kun kuulen Shrinebuilderin...
