Foorumiarkisto

Joku joskus kyseli sitä että kuka esitti sen Rebel Yellin, jota mm-kisoissa soitettiin. Tänään selkis että kyseessä on yhtye nimeltä Ancara

Minä kyselin, eli kiitos Manimal.

Blast from the past, on tullut aika arvostella erään todella suositun metallibändin kiistattomasti paras levy. Tämä levy on jo 16 vuotta vanha, mutta tuskin se ketään haittaa, vaikka arvosteleekin hieman vanhempaa tavaraa välillä. Varsinkin, jos kyseessä on klassikkolevy. Joko joku osaa arvata mistä on kyse? Lisää vihjeitä: Bändin laulaja/kitaristi sai idean levyn nimeen, kun hän näki eräässä autossa tarran, jossa luki "One nuclear bomb could ruin your whole day", ja auton toisella puolella tarran, jossa luki "May all your nuclear weapons rust in peace". Hävetkää, jos ette vielä tiedä.

Mutta asiasta asiaan, bändi on Megadeth ja levy on Rust in peace. Tähän levyyn on tullut kunnolla tutustuttua muutama kuukausi sitten ja ajattelin tässä aikani kuluksi, ennenkö töihin lähden, arvostella tämän klassikon.

Rust in peace



Rust in peace sisältää yhdeksän toinen toistaan parempaa kappaletta, jotka Mustaine ja pojat saivat kasattua tähän heidän neljänteen levyynsä. 90- luvun alussa tuli ulos monia klassikko levyjä, kuten Metallican Black album ja tämä. Henkilökohtaisesti pidän Rust in peacea parempana, vaikka Metallica taisi aikoinaan palkinnoissa viedä pitemmät korret jälleen kerran.

Rust in peacen teemana toimii vahvasti sodan vastaisuus ja viha ydinaseita ja aseteollisuutta vastaan ylipäänsä. Heti ensimmäisestä kappaleesta, Holy wars...The punishment due, lähtien paukutetaan kunnolla kritiikkiä näitä asioita vastaan. Holy wars kertoo pyhistä sodista, niiden järjettömyydestä ja uskonnollisista tapoista. Biisi on ehkäpä koko levyn vahvin kappale, josta löytyy todella monipuolisesti rytminvaihdoksia ja mahtavia kitarasooloja. Biisi on vieläkin ajankohtainen sanoituksiltaan ja tämä on ehkäpä Megadethin paras kappale tällä hetkellä, ainakin omasta mielestäni. Levy jatkaa vahvaa kulkuaan kitarasoolojen täyttämälla Hangar 18- kappaleella, joka antaa vain lisää fiilistä levyn kuunteluun. Tämä kappale on helpommin lähestyttävä kuin Holy wars, mutta Holy wars on silti hiukan parempi, kunhan siihen ensin vain pääsee sisälle. Ei Hangar kauaksi kuitenkaan jää. Edelleen levy jatkaa vahvaa kulkuaan jättämättä missään vaiheessa kylmäksi. En tässä nyt kaikkia biisejä käy läpi, mutta mainittakoon kappaleet Five magics, Tornado of souls ja levyn viimeinen kappale Rust in peace...Polaris, joissa jokaisessa on todella mahtavia kitarariffejä ja sooloja mahtavilla sanoilla varustettuna. Rust in peace on ehkäpä levyn paras kappale yhdessä Holy warsin rinnalla. Kappale on tarpeeksi pitkä ja alun mahtavan rummutuksen jälkeen alkaa nopeaa ja tarttuvaa riffittelyä Mustainen laulaessa mahtipontisesti omaperäisellä äänellään. Ei varmasti tylsisty kappaleen aikana.

Vaikka tällä levyllä onkin "vain" yhdeksän kappaletta, niin on tämä silti erittäin vakuuttava mestariteos, ja osoittaa, että Mustaine osaa todellakin tarjoilla mielipiteitä ja tehdä loistavaa musiikkia. Levy on siitä erikoinen, että siitä ei löydy yhtään heikkoa lenkkiä, vaikka Dawn Patrol onkin jonkunlainen välisoitto levyllä. Toki monella muunkin bändin levyllä on vain hyviä kappaleita, mutta tämä levy on niin varmaa ja jykevää speed/thrash-metallia alusta loppuun, että ei ihan kaikki bändit pystyisi samaan. Tämä on jonkunlainen käännekohta Megadethin uralla, vaikkakin he eivät enää missään vaiheessa pystyneet samanlaiseen saavutukseen. Heidän tyylinsäkin muuttui kyllä aika radikaalisti melodisempaan suuntaan tämän levyn jälkeen. Kokonaisuutena erittäin vahva lätty, ja kuuluu ehdottomasti 90-luvun parhaisiin teoksiin.

Arvosana: *****-

Hehee, paras. Rusti on omalla suosikki listallani melko korkealla (selkeästi parempia levyjä on vain Leppelinin kakkonen, Toton ensimmäinen ja Purplen Machine Head). Ne pari seuraavaa levyäkään ei mitään surkeita ole, mutta yhan yhtä hyvään laatuun ei olla ylletty. Mahdollisesti se taidokkaasti soitettu speedi toimii biisissä kun biisissä, mutta Countdownista eteenpäin se musiikki muuttu speedistä jokskun ihan muuks (en osaa määritellä).

Loistavahan tuo on kuitenkin. Ainakin lajinsa paras, ja paras hevilevy riippuen siitä pitääkö Leppeliniä ja Purplea hevinä

"Hyrkanos" kirjoitti:
Hehee, paras. Rusti on omalla suosikki listallani melko korkealla (selkeästi parempia levyjä on vain Leppelinin kakkonen, Toton ensimmäinen ja Purplen Machine Head). Ne pari seuraavaa levyäkään ei mitään surkeita ole, mutta yhan yhtä hyvään laatuun ei olla ylletty. Mahdollisesti se taidokkaasti soitettu speedi toimii biisissä kun biisissä, mutta Countdownista eteenpäin se musiikki muuttu speedistä jokskun ihan muuks (en osaa määritellä).

Loistavahan tuo on kuitenkin. Ainakin lajinsa paras, ja paras hevilevy riippuen siitä pitääkö Leppeliniä ja Purplea hevinä

Se on muuten jännä juttu, että Ennen ja jälkeen Rust in peacen Megadethin levyt ovat olleet jotenkin liian tavallisia ja tasapaksuja. Toki Youthanasia ja Risk ovat omalaatuisia, eivätkä enää niin kaavoihin kangistuneita, mutta juuri Peace sells, Killing is my business, So far, so good ja Countdown ovat hyvin samantyylisiä levyjä. Riskiä pidän jo hyvin monipuolisena ja melodisena levynä, mutta Rust in peace on ihmeellinen valopilkku noiden levyjen keskellä. Ei sillä, kyllä minä niistä muistakin pidän.

Kaipa sen noinkin voi nähdä. Itse olen ajatellut Rustin kuuluvan samaan jatkumoon aiempien levyjen kanssa, kun taas Countdown aloitti uuden tyylin. Mahdollisesti Rust In Peacen hienous syntyy siitä että siinä on parhaat puolet molemmin puolin tuotantoa. Siinä kun kolmen ensimmäisen levyn aneemiset soundit pilasi paljon, teki saman myöhemmissä levyissä huonommat sävellykset ja tietynlainen laimeus. Rustissa taas on tuotannollinen puoli kohdalaan, mutta musiikki edelleen sitä kunnon räimettä, josta tällä kertaa jopa erotti jotain.

Tuo on kyllä totta. Tokihan Megadethin 80-luvun albumit erottuvat 90-luvun tuotannosta ja ovat niitä nopeatempoisempia, mutta jotenkin olen vain mieltänyt kolme ensimmäistä albumia Countdownin tapaisiksi. Niissä on jokin yhdistävä tekijä, joka Rust in peacelta puuttuu (vaikkakaan se ei ole huono asia RIP:in kannalta). Mutta sinä tuon aika hyvin sanoit.

Se on muuten nyt niin asiat, että Death on erittäin kova bändi. Last.fm:ssä eilen kun kaihlailin, niin vastaan osui tämä legendaarinen bändi. Tottakai minä tämän bändin tunnen jo entuudestaan, mutta luulin sitä vain kipeäniskaisten hevipatujen örinäksi, mitä se ei todellakaan ole. Jotenkin siitä sitten innostuin sivuilla olevien biisiklippien myötä. Chuck Schuldinerilla on (tai enemmänkin oli, aivokasvain vei miehestä voiton 2001 ) hyvin omaperäinen ääni - se ei ole örinää vaan enemmänkin raakaa rääkymistä. Ehkä tosin osakkeet nousisivat jos hän laulaisi normaalilla äänellään, koska se pieni mitä siitä muutamissa biiseissä kuullaan, kuulostaa melko hyvältä. Eli te jotka ette ole vielä bändiin tutustuneet, hävetkää ja sitten tutustukaa. Ette pety.

Priest-cover Painkillerissä Chuck vetää muuten yhden mielenkiintoisimmista vokaalisuorituksista koskaan.

np. Death - Flesh and the Power It Holds

Juu, tervetuloa joukkoon. Deathin Human-albumia voisi sanoa parhaaksi.

np. Death - Cosmic Sea

Kelpo arvostelu MahtiAnkalta jälleen. Asiatekstiä.
En toki malta olla kommentoimatta.

"MahtiAnkka" kirjoitti:
Se on muuten jännä juttu, että Ennen ja jälkeen Rust in peacen Megadethin levyt ovat olleet jotenkin liian tavallisia ja tasapaksuja.

Tämä on pitkälti mielipidekysymys, mutta tuota en kyllä allekirjoittaisi missään nimessä. Toki debyytti oli ymmärrettävästi sellainen kuin debyytti yleensä on. Palaset eivät olleet loksahtaneet kohdalleen, yhdistettynä huonoon tuotantoon, on levy monelle aika sietämätöntä kuraa. Itse kuitenkin pidän kyseisestä levystä varsin paljon enkä heikkoja lenkkejä lätyltä löydä. Tulevien päivien loistosta ollaan kaukana, mutta vahvaa speedmetallia(pienin jazz-vaikuttein).

Kakkoslevy Peace Sells onkin sitten jo kiistaton klassikko thrashin saralla ja monille se mieluisin levy MD:n tuotannosta. Ekasta levystä bändi oli kehittynyt soittamisessa ja sitä mukaa kappalerakenteet mutkistuivat(vaikka Rust In Peacen tasolle ei vielä päästy/menty). Itselleni tämä levy on RIPin kanssa Megadethin tuotannon kruunu. Levyn kunniaksi on sanottava verrattuna Rustiin, se, että se sisältää yhä sitä viehättävää räkäisyyttä joka saundien takia oli karsiutunut vähiin RIPilla. Kunnon thrash-meininkiä. Mustaine-Poland -kaksikon kemiat toimivat mainiosti ja tuloksena on bändin parhaimpia riffejä ja leadeja. Harmittavasti Poland jää Friedmanin jalkoihin Megadeth-kitaristeista puhuttaessa.

Peace Sellsin jälkeen vuorossa oli So Far, So Good, So What, joka taitaa jakaa mielipiteet jopa jyrkemmin kuin debyyttilevy. Levyä on kritisoitu huonosta kappalemateriaalista, löysästä soitosta ja kaikesta mahdollisesta. Itse kritiikkiä vähintäänkin outona koska imo levy on kenties parasta mitä MD on urallaan tehnyt Rustin ja Peacin jälkeen. Punkimpaa tyyliltään kuin edellinen mutta silti toimivaa materiaalia nonetheless(jopa Sex Pistols -coveri). Suosituksena Cliff Burtonin muistolle tehty In My Darkest Hour, synkkää, raskasta ja ahdistavaa, mutta kuitenkin niin pirun mainiota metallia.

"Kumiorava" kirjoitti:
Se on muuten nyt niin asiat, että Death on erittäin kova bändi.

Olet taas askeleen lähempänä "hyvä ihminen" -titteliä.

hyvin omaperäinen ääni - se ei ole örinää vaan enemmänkin raakaa rääkymistä.

Ilmeisesti olet kuunnellut Sound of Perseverance -levyä jossa Chuckin ääni oli kieltämättä varsin kireää rääkymistä(kuulostaa Painkiller-coverissa ajoittain pelottavan paljon Halfordilta), mutta alkupään tuotannosta, eritoten Scream Bloody Gorelta, löytyy Chuckin vokaaleista sellaista örinää ja tummanpuhuvuutta ettei moni ole parempaan pystynyt. Voi toki olla ettei tuo vanha Death sinuun iske yhtä hyvin kuin myöhempi tekninen kama, mutta kokeilla kannattaa silti.
Ja mikäkö on Deathin paras?
Kamelin kanssa samoilla linjoilla, Human se on. Tekninen, aggressiivinen ja sopivan melodinen. Mainio lätty, jonka runsaassa puolessa tunnissa ei ole yhtään turhaa sointua. Täydellisyyttä.
Ja Reinert rummuissa, eniten minun makuuni Death-rumpaleista, yhdistää nopeatempoisen thrashauksen letkeään jazzailuun mainiosti. On se kone!
No offense, Hoglan.

Noh, tulipa taas hehkutettua niin että sokerihumala iski, mutta ei voi mitään kun kyseessä on kaksi suosikkibändiä.

EDIT:

Jotain vielä:

"Kumiorava" kirjoitti:
Ehkä tosin osakkeet nousisivat jos hän laulaisi normaalilla äänellään, koska se pieni mitä siitä muutamissa biiseissä kuullaan, kuulostaa melko hyvältä.

Jos tuota kaipaat, niin tutustu ihmeessä Chuckin Deathin jälkeiseen bändiin Control Deniediin. Vokaalit ovat puhtaat(Tim Aymar), mutta muuten tyyli Perseverancen tyylistä pienellä lisäprogeilulla. Saattaa upota teikäläiseen. Levyn nimi The Fragile Art of Existence.
Ennen kuolemaansa Schuldiner ehtii äänittää kitarat kakkoslevylle, mutta pahasti näyttää siltä että herran äidin(joka siis omistaa oikeudet Chuckin musiikkiin) paukapäisyyden takia tuo levy ei näe koskaan päivänvaloa.

Minä pidän parhaana levynä Symbolic'ia, sillä onhan siinä yksi parhaimmista biiseistä ikinä Crystal Mountain. Kyllä se Chuck vaan osasi.

^Jees, jokanenhan niistä on aivan mahtava levy, mutta jo vähän aikaa on tuo Human ollu itelle ykkönen.

np. Sepultura - Inner Self

Beneath the Remains soittimessa, aivan tajuttoman kovaa kamaa. Tähän ei kyllästy koskaan. Maailman parhaimpia levyjä.

Tuli vähän aikaan sitten hankittua Helloweenin Walls Of Jericho- levy kiitän Khania sillä levy oli ostamisen arvoinen. Pistetäänpä hieman informaatiota tästä erikoisjulkaisusta. Ensimmäisellä levyllä on Helloween mini-LP ja Wall Of Jericho toisella levyllä on pari uudelleen miksattua kappaletta, livenä soitettuja kappaleita ja levy-yhtiö Noise Recordsin kokoelma levyllä olleita kappaleita ennen Helloweenin ensimmäistä levyä.

Ja vähän itse levystä Hansen ja Weikath ovat tehneet tarttuvia kappaleita hienoilla ja vaativilla sooloilla Hansen on onnistunut myös laulamisessaan. Huonoja kappaleita ei löydy eniten itseeni iskivät Phantoms Of Death ja Judas. Levy on kunnon speed metallia alusta loppuun hyvillä lisämateriaaleilla.

Musiikkimakuni rajoittuu pelkkään metalliin ja joihinkin hard rock- yhtyeisiin. Tällä hetkellä eniten iskee Death, Testament ja Venom.

Ja sitten suunnistuksen pariin.

Olen löytänyt helmen. Vesa-Matti Loirin tulkintoja Eino Leinon runoista. Loiri ei ole koskaan ennen napannut, mutta tämän levyn kun kerran kuunteli, niin se oli sillä selvä.
Koko eilisen päivän on yksi ja sama levy soinut, koska tämä yksinkertaisesti vain koukuttaa. Ehdottomat suosikit ovat jo ennestään tutut Elegia ja Nocturne.

Suosittelen tutustumaan.

"Genghis Khan" kirjoitti:
Kelpo arvostelu MahtiAnkalta jälleen. Asiatekstiä.
En toki malta olla kommentoimatta.

"MahtiAnkka" kirjoitti:
Se on muuten jännä juttu, että Ennen ja jälkeen Rust in peacen Megadethin levyt ovat olleet jotenkin liian tavallisia ja tasapaksuja.

Tämä on pitkälti mielipidekysymys, mutta tuota en kyllä allekirjoittaisi missään nimessä. Toki debyytti oli ymmärrettävästi sellainen kuin debyytti yleensä on. Palaset eivät olleet loksahtaneet kohdalleen, yhdistettynä huonoon tuotantoon, on levy monelle aika sietämätöntä kuraa. Itse kuitenkin pidän kyseisestä levystä varsin paljon enkä heikkoja lenkkejä lätyltä löydä. Tulevien päivien loistosta ollaan kaukana, mutta vahvaa speedmetallia(pienin jazz-vaikuttein).

Kiittää. Tuo oli minulta ehkä vähän huonosti sanottu. Yritetään paikata. Contdown to extinction on tasapaksumpaa kuin RIP, mutta kuitenkin vielä varsin suotavaa kikkailuakin löytyy. Youthanasia on jo selvästi rennompaa ja melodisempaa omalla tavallaan, mutta myös selvästi RIP:iä ja CTE:tä latteampaa (Blood of heroes on silti helmi). Cryptic writings on jo hiukan teknisempää ja tuo mieleen Rustin, vaikka ei sen tasolle millään pääsekkään. Kuitenkin Youtanasian aikaisesta tuotoksesta on päästy jo askeleen takaisin raskaampaan suuntaan. Risk on nimensä mukaisesti riski albumi, koska se erottuu selvästi MD:n muista levyistä ollen selvästi kokonaissaundiltaan täyteläisempi melodisesti. Ei niin rankkaa, mutta toimii todella hyvin silti. The world needs a hero on taas melko heikko levy mielestäni jääden muiden levyjen varjoon. The System has failed onkin sitten jo hiukan rässähtävämpää ja toimivampaa.

Tuli ehkä hiukan turhaakin selostettua, mutta antaa nyt olla. Kolme ensimmäistä levyä ovat melko teknisiä, vaikka ensimmäinen levy onkin pientä hakemista. Jostain syystä kuitenkin minulle on jäänyt sellainen maku, että kolme ensimmäistä levyä ovat hiukan RIP:iä tasapaksuisempia ollen kuitenkin myöhäisempää tuotantoa teknisempää. Tätä on hiukan vaikea selostaa. Voi myös olla, etten ole vielä kunnolla näitä ensimmäisiä levyjä kuunnellut, ja ne aukeavat vasta myöhemmin. Ensireaktio aikanaan kuitenkin oli melko vaisu. Täytyy nyt oikein panostaa niihinkin.

Pähkinän kuoressa: Rust in peace on mielestäni SE Megadethin levy, jossa on parhaimmat saundit ja terävimmät kikkailut. Sitä ennen oleva tuotanto jää sen jälkeen ollen kuitenkin RIP:n jälkeisiä levyjä "nopeatempoisempaa" ja kikkailupitoisempaa. Kylläpä on vaikea selostaa, toivottavasti saitte edes jotain tolkkua.

"*S*" kirjoitti:
Olen löytänyt helmen. Vesa-Matti Loirin tulkintoja Eino Leinon runoista. Loiri ei ole koskaan ennen napannut, mutta tämän levyn kun kerran kuunteli, niin se oli sillä selvä.
Koko eilisen päivän on yksi ja sama levy soinut, koska tämä yksinkertaisesti vain koukuttaa. Ehdottomat suosikit ovat jo ennestään tutut Elegia ja Nocturne.

Suosittelen tutustumaan.

Meillä taitaa olla Loirin kaikki Leino-levyt, joten voisihan ne käydä katsastamassa. Ei Loiri varsinaisesti nappaa musiikin puolella, vaikka onhan ne Junnu Vainion biiseistä tehdyt coveritkin varsin mukavia. Leino oli tosin hyvä runoilija, joten saattaisihan tuo jopa toimiakin.

Olen tässä nyt jonkun aikaa etsiskellyt Metallican S&M DVD:tä ja viimein löysin naapurikunnan vetonaulasta, Keskisen kyläkaupasta. Hintaa oli parikymmentä euroa ja rapiat, joten ei hirveän kalliskaan ollut. Olen satunnaisesti kuunnellut S&M:n kappaleita aikaisemmin siihen sen paremmin tutustuttua (muuten melko hauska sana...) Asiaan.

Tiedän Metallicalta kaikki tunnetuimmat biisit ja joitain muita vähemmän tunnettuja. S&M:llä oli muutamia minulle tuntemattomia biisejä, kuten Bleeding me ja Hero of the day. Olen aina pitänyt enemmän S&M:n saundista kuin Metallican biiseistä tavallisesti. Yli sadan hengen massiivinen sinfonia orkesteri tuo vain niin uskomattoman mahtavan täyteläisyyden jo valmiiksi loistaviin kappaleisiin. Muutenkin näiden soittimien yhdistäminen on melko mielenkiintoinen ja loistava ratkaisu. Jokainen kappale tällä livekeikalla lyö alkuperäiset 100-0. Metallica on muutenkin todella mahtava livebändi. DVD:n muodossa katsottuna tämä oli todellinen elämys katsoa ja nautin joka hetkestä sen seurassa. Ehdottomiksi helmiksi nousee ennen julkaisematon No Leaf Clover sekä Master of Puppets. Ei herranjumala tuo Puppets on vaan niin täydellinen tuon orkesterin kanssa.

Noin 2 ½ tuntia pettämätöntä ja massiivista soittimien harmoniaa alusta loppuun laittaa korvat levolle, vaikka melko raskaita kappaleita löytyikin. Uskon, että monet ovat tätä kuunnelleet, mutta pelkkä kuuntelu ei vedä vertoja sille, kun saa katsoa keikkaa samalla. Olisin niin halunnut olla tuolla mukana. Tulipa taas ylistettyä, mutta eipä vaan voi mitään.

EDIT. Tönkköä tekstiä, väsyttää...

Helvetti soikoon, Kanye West kunniaan!

Kanye West = meh. Mukapoliittista. En tuosta rap-skenestä tiedä mitään, mutta jos jenkkiläläisiä poliittisia räppäeitä ryhdytään listaamaan, on Sage Francis kirkkaassa kärjessä, eikä mikään Kanye West. No, ehkä West käyttää hieman enemmän aikaa lyriikoihinsa kuin joku 50 Cent, mutta hänkin kuuluu näihin rahoillaan kerskaileviin miljonääriräppäreihin.

EDIT: Niin, siis mikäli jollekulle tuli epäselväksi, tarkoitin tuolla rahalla kerskailulla Kanye Westia, tosin onhan 50 Centkin samanlainen pelle.

"Kumiorava" kirjoitti:
Kanye West = meh. Mukapoliittista. En tuosta rap-skenestä tiedä mitään, mutta jos jenkkiläläisiä poliittisia räppäeitä ryhdytään listaamaan, on Sage Francis kirkkaassa kärjessä, eikä mikään Kanye West. No, ehkä West käyttää hieman enemmän aikaa lyriikoihinsa kuin joku 50 Cent, mutta hänkin kuuluu näihin rahoillaan kerskaileviin miljonääriräppäreihin.

Kuka ei nykyään kuuluisi? Ainut räppäri joka nyt tulee mieleen, joka ei niin rahasta puhele niin The Game. Myös Eminem on yksi hyvä esimerkki.

Ja JuFo III myöskin.

Kun tuo Ankka rupesi arvostelemaan noita levyjä, niin tuli itsellekin samanlaisia aatteita. Ja nyt on tässä perjantai-iltana on sopivasti luppoaikaa, niin päätän ryhtyä tuumasta toimeen. Arvostelen siis tässä levyhyllyni sisältöä melko satunnaisessa järjestyksessä, mutta mitään kuuminta hottia olevia levyjä tuskin tulee tällä listalla näkymään, eli yleensä palataan sinne 30 vuoden taakse. Ja miksi ei tehtäisi niin, koska silloinhan se maailman paras musiikki tehtiinkin. Joten, pitemmittä puheitta, polkaisen ohjelmasarjan käyntiin seuraavalla levyllä:

Rush - 2112

Vuosi: 1976
Kappaleet: 1. 2112 I.Overture II.The Temples Of Syrinx III.Discovery IV.Presentation V.Oracle:The Dream VI.Soliloquy VII.Grand Finale (20.35) 2. A Passage to Bangkok (3.36) 3. The Twilight Zone (3.21) 4. Lessons (3.54) 5. Tears (3.36) 6. Something for Nothing (3.58)

---

Yksi rockin klassikkolevyistä. Ajalta jolloin proge oli menossa pois muodista ja punkista sekä discosta oli tulossa suositumpaa, mutta Rushin tyyli oli erilainen kuin muilla bändeillä. Normaali rock-kokoonpano, eli musiikki ei mitenkään hirveästi poikennut esim. Black Sabbathista ja Deep Purplesta, paitsi hillittömän teknisyytensä takia. Niin, ja tietenkin Geddy Leen jäljittelemättömästä äänestä.

Albumi pyöräistään käytiin 20-minuuttisella mammuttinimikkobiisi 2112:lla, jonka sanoitukset ovat silkkaa scifiä, kirjalija Ayn Randin jalanjäljissä. Minulle nimi on melko tuntematon, mutta hyvän biisin saivat pojat siitä aikaan. Biisissä on seitsemän osaa, eli tempot ja sävelteemat vaihtelevat melko tiuhaan - joka tosin tavallaan on tarkoitus. Vuoteen 2112 sijoittuva tarina voi olla hieman ehkä naiivi, mutta joka tapauksessa viihdyttävä. Jonkinlaista anarkismia ollaan saatu mukaan, koska päähenkilönä on totalitaarista teknologiayhdyskuntaa vastaan taisteleva kansalainen. Hän löytää antiikkisen soittopelin jota kutsutaan kitaraksi, mutta tätä eivät vallassa olevat papit (jotka muuten käyttävät tunnuksenaan punatähteä. Arvelisin että kyseessä on jonkinlainen kannanotto kommunismia vastaan) syystä tai toisesta siedä. Päähenkilö joutuu hankaluuksiin ja lopulta masentuneena tekee itsemurhan.

Muut viisi kappaletta jäävät hieman nimikkobiisin varjoon, vaikka eivät todellakaan ole huonoja. Hemmetin hyvin rokkaava A Passage to Bangkok onkin ensimäinen Rush-biisini, joten täytyy sanoa että melko hyvillä eväillä aloitin. Puoliakustinen, hauskalla introlla varustettu The Twilight Zone on myös yksi näistä ensimmäisistä Rush-biiseistäni. Lee onnistuu kuulostamaan tässä Robert Plantilta. Kyseessä on myös erittäin mukava biisi. Lessons käsittelee myöhemmin monella tapaa Peartin lyriikoissa esille tulevaa aihetta - elämää. Vaikka kuinka tarkasti annetaan elämänohjeet, niin joka tapauksessa loppujen lopuksi voi vaan todeta "You didn't listen again!" Tears on melko "pakollinen" balladi, joka tosin ei surullisuudessaan kaadu teennäisyyteen. No, minusta neljä vuotta myöhemmin ilmestyneella Permanent Wavesilla oleva Different Strings on parempi, mutta ihan mukava tämäkin Hugh Symen (Rushin hovitaiteilija, on vastuussa tämänkin levyn kannesta) mellotronisoundeilla kulkeva fiilistely on. Levyn päättävä Something for Nothing on vähintään yhtä vahva kuin A Passage to Bangkok, eli kyseessä on erittäin hyvin rokkaava biisi. Sanoitukset ovat tässäkin melko kriittiset, tällä kertaa ihmisen yleistä ajatusmallia vastaan, mikä "You don't get someting for nothing, you can't have freedom for free" 'ssä tulee esille.

Kokonaisuutena tämä on ehkä Rushin paras 70-luvun albumi. Toki seuraava lättykin oli upea ja Hemispheres on kuulemma loistava, mutta jotenkin minä nostaisin tämän korkeimmalle. Ehkä myös jonkinlaisen kuriositeettiarvon takia, sillä tämä on ensimmäinen Rush-levyni ja tätä tuli huudatettua viime kesänä todella paljon. Bändi soittaa helkutin hyvin yhteen, ja mikäli jaksaa kiinnittää huomiota soittoon, on se todellakin uskomattoman taidokasta. Rush on minusta yksi maailman vahvimpia bändejä, ellei jopa vahvin, koska se onnistuu kuulostamaan niin kerpeleen svengaavalta vaikka monet biisit ovat todella monimutkaisia. Ainoa mikä voi olla Rushissa vieraannuttavaa on Leen ääni, mutta jos sen yli pääsee, on tämä levy pakollinen lisä jokaisen rokkarin kokelmaan.

Arvosana: *****/***** - Ehdoton KLASSIKKO

Rand-kommentti... ei muuta.

Rand oli samantyylisen liberaalin ajattelutavan kannattaja kuin minäkin. Hän halusi uskoa, että ihmiset pystyvät muodostamaan yhteisöjä puhtaalla järjellä, ilman pakottavia moraalisia rajoituksia. Moraali muodostuisi luonnollisesti, kun ihmiset ymmärtäisivät toimia terveellä tavalla omien etujensa hyväksi.

Valitettavasti tämä ajatus on hyvin optimistinen. Suurin osa ihmisistä ei koskaan saavuta riittävää älykkyyttä tai kypsyyttä kyetäkseen elämään sellaisessa yhteisössä, vaikka tavallaan sen pitäisi olla vaistonvaraista. Todennäköisesti kyse on ainakin osittain siitä, että isommaksi kasvaneet yhteisöt eivät enää toimi samoin kuin muinaiset kyläyhteisöt.

Lisäksi Randin töistä jää hiukan samanlainen fiilis kuin esim. Aristoteleen töistä. Niissä lähdetään vetämään johtopäätöksiä asioista ja päädytään kauas alkuperäisestä pohjasta, jolloin on vaikea sanoa, että oliko päättelyketjussa lopulta mitään järkeä. Jo pelkästään se, että hän sotkee eksistentialismia yhteiskuntafilosofiaan on mielestäni hiukan arveluttavaa.

Ööh...

UNKLEn Never, Never, Land oli aika hyvä, siitä huolimatta, että DJ Shadow ei enää osallistunut sen tekemiseen. Ilmeisesti sillä toisellakin hepulla on lahjoja.

2112 on kyl mainio levy. Temples of Syrinx paras Rushia ikinä missään milloinkaan. Ja ne Leen revitykset \,,/

Ja mikä sopiikaan tälläiseen morning after -fiilikseen paremmin kuin vanha kunnon doom-metal ja Candlemass. Hajoillaan yhdessä.

np. Candlemass - Samarithan

Muuten, Rautiaisen Timppa on tehnyt tästä toimivan coverin. Hyvä Timo!

Olen tässä ajatellut ostaa pari Rushin albumia nyt, kun olen tutustunut bändiin viime aikoina. Kurrelle kiitos, tuon albumin voisin etsiä käsiini. Onko muuten tietoa kuinka luotettava CDON.com on? Luulisin ainakin melko luotettavaksi.

Rautiasen timpasta puheenollen saatan ehkä arvostella hänen uuden lättynsä tässä joku päivä, kun on aikaa.

Ja mitä tulee Nine inch nailsin Downward spiraliin, niin Arselle kiitos levyn esittelystä ja tarinan kerronnasta. Levyyn on nimittäin paljon helpompi päästä sisälle, kun tietää valmiiksi, mistä levy kertoo. Nyt kun sitä on tullut kuunneltua tässä jonkun verran, niin olen päättänyt ostaa sen netistä, kun ei täällä oikein muualtakaan löydä. Todella hyvältä se kuulostaa. Nine inch nailsilla on omaperäinen ja erikoinen kokonaissaundi (ainakin tässä levyssä), joka tekee bändistä mielestäni mielenkiintoisen.

"Ares blogissaan" kirjoitti:
Trivbit:

Ensimmäinen yli miljoona CDnä myynyt levy oli Dire Straitsin Brothers in Arms (julkaistu 1985).

"http://www.pinkfloyd.co.uk/dsotm/content/setup.html" kirjoitti:
1. Dark Side has sold approximately 34 million copies worldwide.

2. The album hit number one on the US charts for one week in 1973. David Gilmour had had a bet with manager Steve O'Rourke that the album wouldn't crack the US top 10.

Makes me wonder.

"Mahti Ankka" kirjoitti:
Onko muuten tietoa kuinka luotettava CDON.com on? Luulisin ainakin melko luotettavaksi.

Mitä olen elokuvia tilannut, niin aina on tuote tullut ehjänä ja nätisti laskun kera perille. Muutenkin yksi parhaista nettikaupoista, suosittelen.

Cdon on muuten ihan hyvä, mutta jos sieltä tilaa kerrallaan paljon levyjä (kuten minä, viimeksi taisi tulla reilun kilon edestä cd-levyjä) niin usein osa levyjen kansista voi olla enemmän tai vähemmän vahingoittuneita koska niitä ei pakata mihinkään pehmusteisiin tms. Tai näin on tapahtunut monta kertaa aiemmin, viimeisin lähetys tuli edes jonkin verran pehmustettuna eli voi olla että ovat muuttaneet pakkaustapaansa...

Ankka: Mukavaa että arvosteluista on hyötyä. Ja BTW, Käsivarsiveljet (hieno käännös, eikö totta?) oli ensimmäinen CD-levy joka myi yli miljoonan. Vinyylit sitä ennen olivat tietenkin voineet myydä vaikka kuinka paljon...

"Kumiorava" kirjoitti:
Ankka: Mukavaa että arvosteluista on hyötyä. Ja BTW, Käsivarsiveljet (hieno käännös, eikö totta?) oli ensimmäinen CD-levy joka myi yli miljoonan. Vinyylit sitä ennen olivat tietenkin voineet myydä vaikka kuinka paljon...

Aa, totta kai. My bad, en ottanut tuota huomioon.

EDIT. Niin ja kiitoksia wesntille ja Razormanille infosta.

Nyt on pakko tulla taas tänne asti hehkuttamaan tässä oluenoton lomassa.
Nimittäin Sodomin Outbreak of Evil EP vuodelta 1984, aivan pirun kovaa menoa. Ei soiteta taidolla vaan puhtaalla fiiliksellä. Koko lätyn tunnelma on aivan mahtavan paholaismainen, kolkot saundit kruunaavat tämän kaiken. ALL HAIL SODOM! ALL HAIL BLACKTHRASH!
Kuunnelkaa ja ihastukaa.

np. Sodom - Sepulchral Voice

Go Timppa, go! Mikäs tässä luppoajassa olla, kun voisi tehdä jotain mukavaakin. Tästä puuhasta minä ainakin pidän ja yritän samalla kehittää itseäni prosessissa.

Sarvivuori



Timo Rautiainen julkaisi ensimmäisen sooloalbuminsa tässä vähän aikaa sitten ja samalla irrotti itsensä Niskalaukauksen kaavoista. Kokoonpano tällä levyllä on melko mielenkiintoinen ja ihmetytti varmasti montaa pientä päätä. Nightwishin Holopainen, entinen Bodomin jäsen Alexander Kuoppala, iso mies Jussi Lampi, musiikin maisteri Peter Engberg, sekä Niskalaukauksen Nils Ursin ja Timo Timppa Rautiainen. Jo kokoonpano itsessään antaa kiehtovat odotukset levylle.

Ensimmäisestä kappaleesta lähtien voi selvästi huomata, että nyt ollaan tekemisissä jonkun muun kuin Niskalaukauksen Timon kanssa. Eteenpäin on kappaleen nimi ja se kertoo levyn suunnasta jo paljon. Tässä, kuten monessa muussakin levyn kappaleessa, on akustinen kitara paljon suuremmassa roolissa kuin Niskalaukauksen levyillä. Levyn toinen kappale, Pesäpallomaila, ei ole yhtä menevä kuin Eteenpäin, mutta toimii mainiosti rauhallisena, jokseenkin monipuolisena kappaleena, jossa on tarttuva kertosäe. Punainen viiva on taas menevämpi kappale ollen tyyliltään kuitenkin varsin samanlainen Pesäpallomailan kanssa. Nopeimpana ja hiukan erilaisena kappaleena toimii Uskonnonpastori, joka muistuttaa eniten Niskalaukauksen tuotoksia. Lumi ja Sarvivuori ovat lauluttomia kitarakikkailuja, joista Lumi on selvästi rauhallisempi ja muituttaakin jotain Espanjalaista musiikkia. Sarvivuori taas on sopivan menevä kappale, joka huipentuu loppua kohden muuttuen samalla metsofortesta forteen. Kappale jättääkin melko hämmentävän vaikutelman loputtuaan ja on muutenkin melko mielenkiintoinen nimikkobiisiksi. Levyn päätösraita, Hiljaisen talven lapsi onkin sitten melko erilainen muihin kappaleisiin verrattuna. Ehkä se johtuu siitä, että se on Holopaisen käsialaa ja kappaleesta vuotaakin pieni Nightwishmäisyys koko ajan. Tämä on kuitenkin mielestäni levyn paras kappale ja toimii loistavasti päätösraitana. Todella kaunis biisi, jonka lopun rauhallinen kitarasoolo on todella hienoa kuunneltavaa.

Needles to say, tämä lätty on aivan erilainen Niskalaukauksen levyihin niin musiikillisesti kuin sanoituksiltaankin. Tämä levy kertoo enemmän Rautiaisen henkilökohtaisesti tärkeistä asioista jättäen Niskalaukauksen synkistelyt vähemmälle. Tämä levy on myös musiikillisesti monipuolisempaa Niskalaukauksen lättyihin verrattuna ja antaakin mukavan uuden ulottuvuuden Rautiaisen musiikkihistoriaan. Kaiken kaikkiaan tämä levy ei ole yhtä raskasta kuin Timon aiemmat tuotokset, mutta vaatii kuitenkin enemmän panostusta, ennenkö tähän pääsee kunnolla sisälle. Erittäin hyvä lisä Timon arsenaaliin ja on mukava nähdä, että Rautiainen osaa tehdä myös hiukan toisenlaista musiikkia, mitä häneltä ollaan aiemmin kuultu. Ei tämä mikään ikimuistettava levy ole, mutta varsin toimiva ja riittävän leppoisa lisä musiikkin maailmaan.

Arvosana: ***½

Loppukevennyksenä voin sanoa, että ostaessani tämän levyn vähän aikaa sitten naapurikunnan kyläkaupasta, niin kuitissa luki Sarvikuono...way to go Keskinen!

Sitten taas muuta asiaa, lähti Nine inch nailsin Downward spiral, Radioheadin The bends, Megadethin Risk sekä Rushin 2112 CDON:sta tilaukseen, jihaa!

Noni. Huomenna sitten Guns n' Rosesin keikalle Helsinkiin. Onkos muita tulossa? Itelläni on ainakin odotukset korkealla, vaikkei mikä dream team olekaan tulossa. Ohan se Axlin ääni ainakin aika hyvältä kuulostanut uusimmissa live-videoissa.

np. Guns n' Roses - Estranged

Pitikö sinun nyt tuo mainita?? Itse olen koko kesän valitellut sitä, että en lippuja tuonne saanut, sillä tuota rahaa ei oikein silloin löytynyt, kun liput tulivat myyntiin.
No pidä hauskaa siellä ja kerro sitten tänne millaista oli.

Tosiaan, huomenna katsomaan Guns N' Rosesia, kentälle.

Mitä nyt olen jotain live pätkiä ja audioita kuullut nykyisestä menosta, niin mahtava keikka on tulossa.

On kyllä huomattavasti parantunut meno 2002 Touriin verrattuna. Axl on aivan mahtavassa kunnossa ja bändi soittaa hyvin, erityismaininta uudelle kitaristille Ron Thalille.

Izzykin saattaa olla paikalla vierailemassa, ainakin oli Hollannissa muutama päivä sitten, se olisi kyllä aivan mahtavaa

GUNS N' FUCKIN ROSES

Joo-o, itsekkin olen menossa tuolle keikalle ja se on myös ensimmäinen konserttini , odotan siltä paljon. Toivottavasti Axl ei ala riehumaan kesken keikan :--)

Juuh, odotukset ylittyi aika reilusti. Voisi vähän huomiota pistää kun en jaksa yhtenäistä tekstiä kirjottaa.

-Kitaristit olivat teknisesti varsin hyviä, mutta se jokin puuttui. Ei kolme tusinakepitääjää korvaa yhtä Slashia.
-GNR Pistols paita tarttui mukaan kolmenkympin riistohinnalla.
-Keikalla oli todella monta hienoa kohtaa, joissa meni ihan kylmät väreet ja iho meni kananlihalle. Esimerkiksi Welcome to the Junglen alkuriffi aivan pimeässä salissä, Live and Let Dien valtavat pyrot (olin suht kaukana lavasta mutta silti lämpö tuntui naamaan) ja November Rainin hiljaisuuden jälkeen alkava soolo.
-Robin Finck ja joku toinen kitaristi soittivat Christina Aguileran biisiä Beautiful instrumentaalisesti. Siistiltä se silti kuulosti.
-Yksi kitaristi soitti omassa instrumentaali-osuudessaan Finlandian.
-Dizzy Reed soitti pianolla Hanoi Rocksin kappaleen Don't You Ever Leave Me
-Keikan odottaminen oli välillä vähän tuskallista; Lipussa luki että show alkaa kello 20. Lämppäribändi, joka ei ollut Bullet For My Valentine, vaan Melrose, aloitti soittamaan yhdeksältä. Melrosen setti kesti puolisen tuntia, ja sitten odoteltiinkin gunnareita. Pojat vaivautuivat tulemaan soittamaan vasta varttia vaille yhdeltätoista. Huomiona sanottakoon että keikka loppui noin varttia yli yksi. Kotiin päästiin varttia yli neljältä.
-Paradise City soitettiin encorena, ja on se vaan aivan perkeleen hieno biisi.
-Melroselle huudettiin kolmannen biisin jälkeen "Lopettakaa nyt jo!"
-Paitavalikoima oli yllättävän reilu, ja hikinauhoja, hihamerkkejä, huppareita ja lippiksiäkin myytiin.
-Korvatulppia myytiin myöskin, itse ostin ne euron normaalit metsuritulpat, ja gunnareiden setin aikana niitä käytin aina välillä.
-Gunnareiden setissä oli suurin osa Appetiten biiseistä, muutamia biisejä molemmilta Illusioneilta ja muutama uusi biisi. Better oli selvästi paras uusista, tykkään siitä oikeastaan erittäin paljon.

Kokonaisuutena keikasta jäi todella hyvä maku suuhun, ja kyllä Guns n' Roses on loistava, vaikkakin hieman väärällä miehityksellä ehkä. Unohtumaton kokemus all the way.

Viimeisin lisäs musiikkimakuuni on Pussy Cat Dolls. ECW:tä katsellessa tajusin että PCD:n musiikki on itseasiassa melko hyvää (kyllä, arvostelen purkkapoppia painia katsellessani). On se kiva että ei enään tarvitse kitistä huonosta popista, niinkuin silloin joskus 90-luvulla (joskin silloin se oli asennekysymys, myös 90-luvulla tuli paljon hyvää poppia, kuten Spice Girls)

All hail the beast as it makes music for the masses! La fucking Muerte bejbeh! Mikä olikaan se bändi, joka korvasi Deiciden Nummessa?

La Muerte



Gorefestin uusin tuotos, La Muerte tuli ulos viime vuoden lokakuun lopussa, eli reilusti yli puoli vuotta sitten. Tämä 90-luvun alussa uransa aloittanut Hollantilainen Death Metal-bändi laittoi pitkän tauon jälkeen jälleen poppoon kasaan ahertaakseen uutta levyä. Tuloksena oli raskas lätty, joka on omalla tavallaan erikoinen Death Metal-levy. Levyn kappaleet ovat kaikki hyvin raskaita rumpujen pauhatessa ja kitaroiden säröttäessä. Mitään hirveän teknistä tai älyttömän nopeaa soittoa ei ole, mutta koko levy on silti täynnä suurella asenteella tehtyä mättöä. Koko komeuden kruunaa JC:n uskomattoman miehekäs ääni, jota on melkein mahdoton jäljitellä. Levy alkaa vahvasti kappaleella For the masses, jonka alun hitaan ja raskaan osuuden jälkeen alkaa todellinen agresoitto, jota jatkuu koko kappaleen ajan. "I´ve got the music for the masses"-sanoitukset eivät välttämättä kuitenkaan pidä paikkaansa. For the masses antaa hyvän kuvan siitä, mitä levy pitää sisällään. Kappaleet ovat melko samanlaisia vääntöjä, mutta joukkoon on myös onnistuttu sovittamaan hiukan erilaisia ja jopa kauniita kohtia, kuten kappaleen You could make me kill välisoolo osoittaa. Kaunista ja raskasta. Kappaleiden sanoitukset eivät ole sitten enää niin kauniita, mutta eipä tältä bändiltä mitään rakkauslauluja odottaisikaan. Rogue State ja Exorcism ovat yhdessä edellämainittujen kappaleiden kanssa levyn parhaita kappaleita, joita on turha yksitellen analysoida, koska ne ovat loppujen lopuksi melko samantyylisiä, ollen kuitenkin yksilöllisiä. Tai jotain.

Tämä levy jatkaa Gorefestin alkuaikojen tyyliä ja olen iloinen, että pojat saivat bändin jälleen kasaan ja onnistuivat tekemään näin laadukkaan levyn. Osoittaa, että heissä on vielä paljon ruutia jäljellä (Vaikka olenkin tutustunut tähän bändiin vasta viime aikoina). Kaikenkaikkiaan La Muerte on melko yksinkertainen levy, eikä nopeita riffittelyjä kuulla, mutta silti tästä on onnistuttu saamaan todella vahva kokonaisuus oikealla asenteella ja nerokkailla sovituksilla. Soolot ovat myös melko yksinkertaisia, mutta sopivat loistavasti kappaleisiin ollen myös tietynlaisia kauniita välikevennyksiä. Tuovat mukavasti väriä kappaleisiin. Luultavasti tämä bändi hukkuisi tuhansien muiden bändien joukkoon, jos heidän laulajansa olisi joku korkeaääninen heebo. Kuitenkin JC:n matala ja mahtipontinen ääni antaa bändille aivan uuden ulottuvuuden. Ääni yksistään tekisi jo laulusta kuin laulusta todella raskaan. Kova levy, jota jaksaa kuunnella yhä uudestaan ja uudestaan.

Arvosana: ****+

Loppukevennyksenä mainittakoon, että kuunnellessani tätä levyä pari päivää sitten, pompahti äiskä huoneeseen ja kysyi onko tämä Lordia. Kerran myös Mokomaa kuunnellessani hän kysyi mikä bändi tämä on, ja tiesin (vaikka hän ei sanonutkaan), että hän luuli sitä Lordiksi. On se jännää, miten joku Lordi muka olisi kaikilla se juttu.

Meikä kuuntelee Thrashia ja Deathia enimmäkseen. Mainittakoon vaikka pari bändiä

Metallica
Slayer
Anthrax
Pantera
Cannibal Corpse
Torture Killer
Megadeth
Fear Factory
Dimmu Borgir

The Bloodhound Gang

Metallica on aina ollut se paras bändi omalle kohdalle, ja taidan olla ainoita jotka rakastavat porukan koko tuotantoa. Okei ReLoad oli aika huono. Pitkään se oli ainoa bändi jota edes vaivauduin kuuntelemaan eikä musiikki koskaan ollut niin erityisen lähellä sydäntä. Vasta vuosituhannen alussa makuni alkoi laajenemaan, ja nykyisin voisin sanoa että pidän ihan yleisesti hyvästä musiikista. Purkka(paska)poppi, räp (hiphop,r&b, ne on kaikki samaa) ja poika(gay)poppi (Westlife, The Rasmus yms.) eivät lukeudu tähän kategoriaan.

Hyvä musiikki on aika hämärä käsite. Vannoutuneena Metallica-fanina tuohon haitariin mahtuu yllättävän monipuolinen valikoima (joskin rock-henkinen). Springsteen on laadukasta kauttaaltaan, muita vanhempia suosikkeja ovat Queen, Rollings Stones ja AC/DC. Vielä vanhemmista Elvis ja Johnny Cash ovat uponneet aika suurelta osin.

Parin viime vuoden aikana olen lähes ihmeissäni löytänyt todella hyviä suomalaisia rock/hevi-bändejä. Kotiteollisuus, Viikate, CMX (ihan tosi, vasta pari vuotta sitten) ja Mokoma. Eppu Normaalin olen sentään tiennyt ja siitä tykännyt jo pidemmän aikaa.

Yleiseti voin sanoa että raskaampi musa iskee paremmin, mutta löytyy niitä kevyempiäkin: Robbie Williams on varmaan ainoa nykyinen mies(soolo) artisti jota jaksaa kuunnella. Toisaalta eihän Pomo ole vielä edes lopettanut.

Väittäisin pitäväni aika laajasti "hyvästä" musiikista, joskin edellä mainitut
poikapopit ja ripropit saavat lähinnä raivotumaan.

Kun tässä lähiaikoina olen tästä Yle-X -nimisestä radiokanavasta täysin vieraantunut, onkin pakko kysyä, että mikä hemmettii on Valvomo ja mikä hemmetti on heidän kappaleensa Mikä Kesä? Siitä puhutaan kaikkialla ja sitä tyrkytetään kaikkialta, mutta itse en ole vielä päässyt kuulemaan tätä taidemusiikin merkkiteosta. Kyseessä on ilmeisesti melkoinen mielipiteiden jakaja (mitä kesähitit aina ovatkin), ainakin mitä foorumeita uskoo.

Maailman ärsyttävin renkutus.

"Mostal0" kirjoitti:
Maailman ärsyttävin renkutus.

Amen.

Kesän "kuumin" hittibiisi, joka soi liikaa. Voitti mm. radio Novan juhannus top 200 listan.

^ Valovuosia kuitenkin edellä kaiken maailman pelimiehiä etc.
Ja ei ollenkaan niin huono biisi mitä ihmisten puheista voisi ymmärtää. Toki saman bändin Ovi Ois on parempi, mutta Mikä Kesäkin toimii ihan mukavasti.

"Genghis Khan" kirjoitti:
^ Valovuosia kuitenkin edellä kaiken maailman pelimiehiä etc.
Ja ei ollenkaan niin huono biisi mitä ihmisten puheista voisi ymmärtää. Toki saman bändin Ovi Ois on parempi, mutta Mikä Kesäkin toimii ihan mukavasti.

Et ole tosissasi? Tai noh, mielipiteet musiikistahan vaihtelevat Itse pidän silti ykköskesäbiisinä edelleen Mamban hittiä.

Mamba - Vielä On Kesää Jäljellä iskee aina, ja on paras kesäbiisi minun elämäni aikana, mitä tiedän.

Mikä kesä on todella rassaava kappale. Juhannuksena Kalajoella se soi jokaisen leirin toosasta joka toisena biisinä. joka toinen biisi oli sitten amisjumputusta. Onneksi oli omat stereot mukana...Nykyään Mikä kesä nyt menee jotenkin, mutta on se silti melko ärsyttävä kappale. Ehkä olen jo niin paatunut siihen.

Yle-X:stä puheenollen, se soittaa yllättävän monipuolisesti musiikkia, mitä tässä nyt töissä olen joka päivä kuunnellut. Yleensä siellä Soi joko Nova tai Kiss, mutta porukan lähtiessä vaihdan aina Yle-X:n. Nova ja Kiss soittavat kyllä todella suppeasti samoja kappaleita 24/7.

"Tämän päivän monipuolisinta musiikkia" my ass...

No, en nyt menisi väittämään Äksänkään musaa mitenkään hirveän monipuoliseksi. No heillä on Metalliliitto, mutta mitä muuta? Tokihan Kiss ja NRJ ovat vieläkin hermoja raastavampia, mutta Äksältäkin puuttuu se monipuolisuus. Tosin kaikkienhan pitäisi tietää se, että Ylen radiotarjonta heikentyi selvästi näiden kanavauudistusten jälkeen. Olihan Radiomafiassakin Progeyö, mutta nykyään sellaisetkin turhuudet on karsittu pois. Ja mitä tapahtuukaan nyt uuden kanavauudistuksen myötä? Kari Peitsamo lauloi aikanaan Perseitä, Perseitä, Perseitä -biisissään "ja sitten liikenneministeri, perseitä, perseitä, perseitä...", joka näyttää pätevän tänäkin päivänä.

Mutta asiasta neljänteen, kuuntelen ProgArchivesin streamina Mr. Bunglea. Loistavaa avantgardea. Mike Patton on todellakin nero.

np. Mr. Bungle - Carry Stress in the Jaw

Kylläpä kun puhutaan kanavista, mitkä soittavat samaa musiikkia koko ajan, kyllä ne ovat Nova ja Uusi(s)Kiss, mitkä sitä samaa tuubaa koko ajan soittavat.

Ja tästä kesäbiisistä, se on aivan hirveä. Sellainen ihme renkutus, missä ei ole mitään järkeä. Tosin, eipä huonompaa tule koskaan, kuin Dragostea Din Tei, tai sitten Ketchup Song...