Foorumiarkisto

Annihilatorin Schizo Deluxe pyörii nyt, lukuisia kertoja kuunneltu läpi viimeisen muutaman kuukauden aikana ja on oikeutettua sanoa Jeff Watersin luotsanneen bändinsä takaisin oikeille urille. Juuri sitä mahtavaa melodista thrashmetallia millä tämä kanukkibändi hankki kannuksensa 90-luvun alussa ja puolivälissä. Itse rankkaisin parhaimmaksi lätyksi sitten vuoden 1996 Refresh the Demonin. Mainio lisä jo ennestään vahvaan Annihilatorin diskografiaan.
Jos tarttuva melodinen thrash on lähellä sydäntä, on Annihilator sinun bändisi. Harmittavan vähällä huomiolle bändi on yleisesti jäänyt, mikä on ihme, debyytti Alice In Hell on nykyään jo jonkin sortin thrashklassikon asemassa.
Eipä muuta, nousuhumalaisia hehkutteluja taas kerran.

^ Jees, toistaiseksi ainoa kokonainen levy, jonka olen Annihilatorilta kuullut. Varsinkin kappaleet kuten Maximum Satan, Drive, Invite It ja Too Far Gone ovat jo syy hankkia kyseinen kiekko.

Ei huvittanut tänään aamulla nousta, joten pistin siinä käden ulottuvilla olevan CD-soittimeni pyörimään. Sisällä oli Psychedelic Fursin kokoelma. Lueskelin siinä sivussa liner noteseja, joissa puhuttiin (ta-daa) bändin historiasta. Siellä mainittiin, että Fursin laulaja RIchard Butler perusti Fursin hajoamisen jälkeen bändin nimeltä Love Spit Love.

Nimessä oli jotain omituisen tuttua, vaikka en heti tajunnutkaan, että mistä oli kyse. Wikipedian tarkistaminen (vaikka bändillä ei ollut omaa sivua, niin Richard Butlerin sivut kertoivat) paljasti, että bändi teki Charmedin (siis sen uudemman sarjan, jossa oli Shannen Doherty ja ... ne kaksi muuta) themen, joka oli koveri The Smithsin How Soon is Now'sta. Enpä oikein uskonut, että nimi olisi jäänyt mieleen tuosta yhteydestä, koska enpä juuri sarjaa koskaan katsonut.

Sitten tuli mieleen yksi tapaus: Joskus aikoinaan eräs vaasalainen käytettyä tavaraa välittävä liike lopetti toimintansa. Kävin siellä tonkimassa CD-hyllyjä ja koska suurin osa niistä maksoi vain 1-5 markkaa, niin ostin niitä niin paljon kuin sain reppuuni mahtumaan. Todettuani jälleen, että on se uskomatonta, että kuinka huonosti ihmiset voivat omia CDeitään käsitellä, suurin osa päätyi kotiin tullessani kierrätykseen (kelpasivat toki jollekulle), mutta osa oli paremmassa kunnossa ja jäi odottamaan sitä päivää, että vihdoin löydän ne.

Noh, tänään viimein löysin Love Spit Loven samannimisen levyn.

On se kyllä aika hienoa, että omassa kokoelmassa on sälää, josta minulla ei ole hajuakaan. Anyhow, tämä näytti kuuluvan siihen luokkaan levyjä, joiden omistajalla on jotain kunnioitusta omaa omaisuuttaan kohtaan, joten ei kun soimaan.

Furs oli aikaansaedellä, julkaisuvuodesta päätellen Love Spit Love eli vain väärässä ajassa. Ihan kivaraa kitararockia, mutta vuonna 1994 se oli varmasti aivan liian kevyttä ja sen takia en lainkaan ihmettele, että kukaan ei huomioinut sitä. Minä en ainakaan ollut kuullut.

Välillä bändi uskaltaa vähän kokeillakin, mutta suurimmaksi osaksi levy kuulosti kyllä hiukan vesitetyltä Fursilta. Ehkä johtuu siitä, että Butlerilla (tai Butlereilla, koska pikkuveli tuli Fursista mukaan) ei ollut enää samaa kitaristia kuin Fursissa. Ihan ok levy kuitenkin. Ei varmaan tule kaivettua kovin montaa kertaa esiin, mutta ehkä löydän tämän (hiukan epämuodostuneen) helmen pari kertaa vielä ... jollain aikavälillä.

Nyt kuuntelelussa Iron Maidenin ensimmäinen levy Iron Maiden, Megadethin Rust In Peace ja Venomin Metal Black.

Kysymys. Ajattelin ostaa jonkun Helloweenin levyn, mitä suosittelette?

"rko91" kirjoitti:
Kysymys. Ajattelin ostaa jonkun Helloweenin levyn, mitä suosittelette?

Keeper Of The Seven Keyssit on ainakin kovia levyjä. Jos täytyy vain toinen valita, niin sanoisin että kakkonen. Suosittelen ehdottomasti. Ja pitäisi vielä aika helposti löytyä, minäkin löysin oman kappaleeni Riihimäen ainoasta levykaupasta, jonka metallitarjonta on vähän niin ja näin.

Niin, ja se oma musiikkimakuni. Lähinnä menee power ja meloodista metallia tyyliin Gamma Ray, Helloween, Stratovarius, Sonata Arctica ja Nightwish. Nuo suurimmaksi osaksi, mutta lähes kaikki muu räppiä, hiphoppia ja poppia lukuunottamatta kelpaa.

Musiikkimakuni... Ehdoton ykkösbändi on Rammstein!
Rammsteinilla on mahtavat rummut ja vokalisti Till Lindemannin ääni sopii kuin nakutettu lyriikoihin. Rammsteinista saa paljon enemmän irti kun ymmärtää saksaa ja olen sitä nyt aikas monta vuotta jo lukenut... Omistan myös tietenkin kaikki Rammsteinin levyt ja DVD:t.
Muita suosikkeja ovat HammerFall, Iron Maiden, Kotiteollisuus (Hynynen on Jeesus!) sekä the 69 eyes. Enään en ole jaksanut popittaa Nightwishiä niin kuin ennen...
Myös Metallicaa, SOAD:ia ja muutamia muita tulee kuunneltua.

Huomasin juuri, että Pink Floydin Division Bell on helvetin kaunis levy. Varsinkin kappaleet High Hopes ja A great day for freedom. Ehkäpä arvostelen levyn tulevaisuudessa, saa nähdä, mutta ensin pitää ainakin tutustua kunnolla.

Mikä esittää tuon Rebel Yell biisin joka soi TOP5 torjunnoissa ja on soinut muissakin TOP5 jutuissa? Ei ole ainakaan Billy Idol. Aika moni artisti / bändi on tehnyt coverin Rebel Yellistä.

"rko91" kirjoitti:
Kysymys. Ajattelin ostaa jonkun Helloweenin levyn, mitä suosittelette?

Debyytti Walls of Jericho vuodelta 1985 on tutustumisen arvoinen. Mahtavaa speedmetallia, kaukana powermetallista mitä bändi on jälkeenpäin vääntänyt. Debyytin kanssa myydään samassa paketissa Helloween-ep:tä joka kuuluu WoJ:n kanssa Helloweenin parhaimmistoon. Suosittelen.

Eh? En ollutkaan postannut tänne.. Noh, asiaan tulee muutos. ^^

Eli kuuntelen hyvin pitkälti räppiä, mutta myös rockia, metallia ja joitan hevibändejäkin. Minkäänlaista huutoheviä ei vain kestä kuunnella. En tiedä minkä takia räpistä aloin joskus pitämään, jokin siinä vain kolahti. Kuten jo sanoin, en kuuntele pelkästään räppiä, esim. Pain, Sonata Arctica, Bullet for my Valentine.. Tuollaisesta pidän, purkkapoppi ja täysin huutohevi on vain suoraansanottuna p*rseestä mielestäni. Noh, siinä minun musiikkimakuni.

No musiikkimaku koostuu suurinpiirtein seuraavasti:
80% Dancea
15% Melodista Death Metallia / Powermetallia
5% Sekalaisia (Suomi)pop/rock ja ulkomaista rap - biisejä

Lemppari-danceartistia on vaikea määritellä sillä niitä on niin monia.
Metalliartisteista menee Hammerfall, Dark Tranquillity, Insomnium, CoB, (ja näihin raskaampiin luokittelemanton Zebrahead joka on sellasta teiniXhardrock-henkistä)

Että tällänen tapaus

"Inkfish" kirjoitti:
Mikä esittää tuon Rebel Yell biisin joka soi TOP5 torjunnoissa ja on soinut muissakin TOP5 jutuissa? Ei ole ainakaan Billy Idol. Aika moni artisti / bändi on tehnyt coverin Rebel Yellistä.

Ainakin Children Of Bodom ja Scooter on tehny coverin. Et kuvaillu tarkemmin, niin en osaa sanoa. Arvelisin kuitenkin Twilight Symphonya, vai mikä onkaan.

Ei ollut Bodom tai Scooter. Myöskin HIM on tehnyt Rebel Yellistä coverin, tosin se oli keikkaversio.

Meidän entisessä saksankirjassa oli Rebel Yellin saksankielinen versio, Tanz den Horn...

Se mikä niis top5 maaleis soi on aika varmaa kyl Billy the fuckin idol

No ei ole Billy Idolikaan.

Voisipa täälläkin kehuskella/arvostella tätä muistaakseni huhtikuussa ilmestynyttä Dog Fashion Discon mestariteosta Adultery. Tähän mennessä en ole vielä saanut ketään innostumaan tästä, mutta koska musiikkimakuni on sen verran hyvä, en voi olla ainoa.

DFD on siis yhdysvaltalainen bändi, jonka musiikkityylille ei minkäänlaista genreä kai ole keksitty. Ja jos keksittäisiin, se olisi täysin typerää, koska musiikki on hyvinkin monipuolista. Ehkä ihan kuvaavaa olisi sanoa, että se on metallia, joka sisältää ominaisuuksia jazzista, loungesta, sirkusmusiikista ja vähän kaikesta. Ehkä vielä parempi olisi sanoa, että bändi on suunnilleen Mr. Bunglen ja System of a Downin välimuoto. Uusin levy on osaksi hiukan kevyempää, lähimpänä Mr. Bunglea ja kuulostaa laulajan ääntä myöten hyvin paljon Mike Pattonilta. Voisi olla jopa joku hänen projektinsa. Siitä samankaltaisuudesta on DFD:tä kritisoitukin, mutta toisaalta niin moni metallibändi tai vastaava kuulostaa ihan samalta kuin tuhat muuta, joten ei mielestäni ole kamalaa, jos yksi on vähän samalla tavalla erikoinen kuin toinen. Moni SOAD:sta pitävä on varmaan kuullut bändiltä biisin Mushroom Cult, jota usein virheellisesti pidetään SOAD:n kappaleena, vaikka ainoastaan Serj Tankian on ollut siinä vierailevana laulajana.

En osaa sanoa, että onko sattumaa kun noin 10-15 suosikkialbumini listalla on viisi konseptialbumia. Tämä on se viides. Tarinan juonen osaa parhaiten kertoa bändin nokkamies Todd Smith: "Adultery is about a seemingly normal guy in his mid- 30's, burdened with a wife, kids and a safe corporate job. He caves in to his own demons, and begins flirting with drugs, prostitutes and eventually gives in to his dark desires and sadistic and murderous lifestyle. This record is this guy’s life spiraling out of control into a demented and dark place". Eikä tarinallisuus ilmene vain lyriikoissa, vaan levy kuulostaa elokuvalta. Olisi hienoa, jos tästä tehtäisiin elokuva, joka toteutettaisiin kuten Pink Floydin The Wall. Mitään vuorosanoja ei tarvittaisi, koska kappaleet itsessään kuljettavat juonta.

Albumilta on hyvin vaikea poimia parhaita biisejä, koska jokaisella on tärkeä osuus ja kaikki ovat hyviä. Levy alkaa The Uninvited Guest -introlla ja päättyy Mature Audiences Only -outroon, jonka jousista tulee kovasti mieleen Beatlesin Eleanor Rigby. Niiden välissä olevista kappaleista pari on enemmänkin kappaleita tosiinsa ja juoneen sitovia, mutta ihan singleksi sopiviakin löytyy runsaasti. Single-biisiksi on valittu ehkä hiukan yllättäen Silent Film, josta on tehty videokin, jonka voi katsoa vaikka Youtubesta. Ei näytä budjetti olleen kovin suuri, mutta tunnelma toki välittyy. DFD:n jo muutenkin hyvin poikkeavasta linjasta vielä enemmän poikkeava on Johnny Cash -tyylinen Desert Grave. En ole osannut Cashista koskaan pitää, mutta tämäpä ainakin toimii. Seuraavaksi vuorossa oleva Moonlight City Drive taas on levyn elokuvamaisin kappale. Torvet ja muut luovat tunnelman kuin suoraan suurkaupungista yöllä mainosvalojen loistaessa. Eikä siksi olekaan yllätys, että biisistä tulee mieleen GTA, jota olen taas innostunut pelaamaan, koska autolla ajellessa tämä albumi on mitä sopivinta radiomusiikkia. Dead Virgins Don't Singin lopusta tulee mieleen The Wallin kappale In The Flesh, mikä voi olla tietoinenkin ratkaisu, koska Adultery muistuttaa The Wallin juonta, vaikkakin hyvin paljon pidemmälle vietynä. Oikeastaan jokainen kappale ansaitsisi maininnan, mutta en edes omia suosikkejani ole ehtinyt mainita, jos sellaisia edes kunnolla pystyy poimimaan. Siinä missä The Sacrifice of Miss Rose Covington on hyvä raskas alku levylle, nimikkobiisi Adultery on aivan loistava hidas lopussa. 100 Suicides on kenties helpoiten lähestyttävä kappale niille, jotka vain yhden haluavat kuulla ja sen perusteella tuomita.

Kokonaisuutena siis kenties paras albumi hyvin moneen vuoteen. Toisaalta kamppailee tiukasti Mezmerize/Hypnotizen kanssa viime vuosien parhaan albumin tittelistä, mutta tällä hetkellä tämä tuntuu paremmalta. Kokonaisuus on niin ehjä ja toimiva ilman Lonely Dayn kaltaisia säröjä. DFD:n vanhoilta levyiltä löytyy myös monia helmiä, mutta tämä koko albumi tuntuu silti huikealta harppaukselta eteenpäin. Äärimmäisen paljon suosittelen etenkin Mike Pattonin ja miksei myös System of a Downin (etenkin sekavamman puolen) faneille, mutta myös niille, joita perusmetalli ei yleensäkään niin usein saa syttymään. Ei saa sentään täysiä pisteitä, koska sille tasolle on toistaiseksi yltänyt vain PF.

****½ Say Good Night, Bitch

Muuta hyvää viimeisen puolen vuoden sisältä edustavat mm. Edu Kehäkettusen Lentäjän Koira, Eläkeläisten Humppasirkus, Stoner Kingsin Fuck the World, David Gilmourin On an Island, kenties Peeping Tomin Peeping Tom ja hyvin todennäköisesti Magyar Possen Random Avenger.

Goner, erittäin suuret kiitokset, että teit arvostelun tuosta levystä, sillä en ole tuosta bändistä ennen kuullut mitään ja mielenkiinnosta päätin tarkastaa ja iskee muuten lujaa tännekkin suuntaan.

Ja nyt itse aiheeseen, eli Stam1nan uuteen levyyn, johon on tullut tutustuttua viime aikoina ja nyt uskaltaa jo arvostella. Antaapi sitten mennä...

Uudet kymmenen käskyä



Mokoman levy-yhtiön, Sakaran, toinen jäsen Stam1na julkaisi vähän aikaa sitten Uudet kymmenen käskyä, eli toisen levynsä. Stam1nan ensimmäinen levy oli suuri menestys Suomessa, ja otti ansaitun paikkansa Thrash-metallin edustajana. Ei ole yllätys, että Stam1na on Sakaran tallissa, sillä se muistuttaa monella tavalla Mokomaa, niin soitossa kuin laulussakin. Voisi sanoa, että Stam1na on Mokoman puhtaampi veli. Sana "puhtaampi" tulee Stam1nan laulajan, Hyrden äänestä, sillä se on loppupeleissä puhtaampi kuin Mokoman Annalalla. No joo, nämä ovat näitä minun mietteitä taas.

Mutta asiaan. Uudet kymmenen käskyä on bändin mukaan paljon ensimmäistä levyä varmempi ja kokonaisuutena parempi, sillä ensimmäinen levy oli oman paikan hakemista ja uusi levy sen paikan täyttämistä. Olen aika samoilla linjoilla bändin kanssa, sillä Uudet kymmenen käskyä on kaikin puolin parempi levy (Vaikka ensimmäiseltä levyltä löytyykin bändin paras kipale, Kadonneet kolme sanaa). Poikien ensimmäistä levyä oli helpompi lähestyä, ja tämä uusi levy tuntuikin aluksi melko nihkeältä kuunnella. Monien kuuntelukertojen jälkeen (kuten yleensä on tapana käydä levyjen kanssa) levy kuitenkin aukesi hyvin ja nyt sitä jaksaa kuunnella yhä uudestaan ja uudestaan. Levy alkaa vakuuttavasti nimikko kappaleella Uudet kymmenen käskyä, joka tyylikkään alun jälkeen lähtee paahtoamaan sanoilla "herätä tai vaipua koomaan". Mielestäni hyvin mielenkiintoinen aloitus levylle. Toinen kappale, Merestä maalle on ehkäpä levyn paras kappale. Se on A-osassa hyvin samantyylistä ensimmäisen kappaleen kohdalla, mutta kertosäe onkin aivan omaa luokkaansa, kun ärjyvän A-osan jälkeen alkaa hyvin melodinen ja puhdas lauluosuus, johon on helppo tarttua. Merestä maalle tuo mieleen Kadonneet kolme sanaa, joka on jo sinänsä hyvä asia. Levy jatkaa varmaa otettaan alusta loppuun asti, ja näiden kahden kappaleen lisäksi mainitsemisen arvoisia ovat mm. Edessäni, Paperinukke ja Suhdeluku, jotka kaikki ovat todella hienoa rässiä hyvillä ja arvoituksellisilla sanoilla varustettuna. Lapsuus on ainut hiukan oudompi kappale, sillä siinä ei ole laulua ollenkaan. Muutenkin se on melko tasapaksu, mutta omalla tavallaan myös toimiva.

Kuten levyn nimestä voi päätellä, tämä levy käsittelee Raamatun kymmentä käskyä. Ainakin jotenkin. Esimerkkinä kappale Viisi laukausta päähän viittaa käskyyn "Älä tapa" ja kappale kertookin siitä, kuinka poliisit saavat vapaasti ampua virkansa puolesta. Viisi laukausta päähän taitaa riittää. Suurin osa kappaleista on sanomaltaan minulle vielä peitossa, mutta eiköhän ne tässä kuunnellessa aukea...tai sitten ei...ei sitä koskaan tiedä. kaikenkaikkiaan levy on todella vahva kokonaisuus, ja selvästi hiukan sekavaa ensimmäistä levyä parempi. kaikille rässin faneille suosittelen lämpimästi.

Arvosana: ****

Voisipa vaikka ottaa avaksi tuon kansikuvan teeman merkeissä. Kukko saa väistyä...ainakin hetkeksi.

Mukavia nämä sinun levy-arvostelut. Ja UKK menee heti ostoon kun tulee raha, toivottavasti todituksesta tulee jotain...

"Manimal" kirjoitti:
Mukavia nämä sinun levy-arvostelut. Ja UKK menee heti ostoon kun tulee raha, toivottavasti todituksesta tulee jotain...

Kehut ovat aina mukavia, kiitoksia vain. Kannattaa ostaa todellakin, on hintansa arvoinen lätty.

Semmoinen kysymys että tietääkö kukaan biisin nimeltä "so far away" (??) esittäjää? Kyseessä on siis se biisi mikä soi aikoinaan RAWssa Mick Foleyn desiressä. Haluisin tietää. Ei varsinaisesti kerro omasta musiikki mausta tämä, mutta kun kerran musiikista puhutaan niin eiköhän tämä mene kevyenä täytteenä.

Vastaus kysymykseen: Kyllä. Joku tietää tuon kyseisen kappaleen esittäjän.

Vastaus jatkokysymykseen: Staind.

Ministry - Rio Grande Blood

Mitä tästä levystä nyt sanoisi. Ministryn faneille ei ole pettymys. Taattua Ministryä levy täynnä. Levyn aloitusbiisi Rio Grande Blood potkaisee leukaan Shawn Michaelsin voimalla, eikä sämpläyksissäkään ole valittamista. Seuraava biisi, eli Senor Peligro, ei ole yhtään huonompi kuin Rio Grande Blood, vaan pitää fiilikset yllä todella hyvin. Ei ainakaan tylsisty. Ainoa miinus tulee Gangreen -biisistä, joka ainakin mielestäni ei oikein sovi Ministryn tyyliin, rauhallinen tempo ei oikein sovi Ministrylle. Fear(Is Big Business) kuitenkin korjaa pojot kotiin, varsinkin taas kertaalleen onnistuneella sämpläyksellä, vaikkakin intro on luvattoman pitkä. Lieslieslies jatkaa Gangreenin jalanjäljissä, eli rauhallisempaa tempoa taas. The Great Satan (Remix) jyrää kuin meksikon pikajuna, ei pelkästään lyriikoiden, vaan myös saundien vaikutuksesta. Yellow Cake vastaa taas rauhallisempaa tyyliä, melko mitäänsanomaton biisi kuitenkin, keskivertotavaraa. Palestina taas jatkaa sitä rauhallisempaa tyyliä, eli kunnon jytke taitaa jäädä haaveeksi. Ass Clown ja Khyber Pass jatkavat samaa rauhallista saundia. Faktahan on, että Ministryn nokkamies Al Jourgensen on täyttänyt kunniakkaat 50 vuotta, lieneekö sen vuoksi sitten julkaistu tämä hieman rauhallisempaa musiikkia sisältävä lätty?

Kuitenkin ostamisen(tai lataamisen) arvoinen lätty. Arvosanaksi laitettakoon kuitenkin 9½.

Minulta löytyy kaikki muut Ministryn levyt (+ pari RevCon levyä, kokoelma muita sivuprojekteja, Early Trax -kokoelma ja 25-vuotisjuhlakokoelma, jonka nimeä en nyt muista), joten pitänee tuo uusikin ostaa.

Haluaisin kuitenkin huomauttaa, että vuoden 2004 Houses of the Mole bändi meni aika pahasti punkimpaan suuntaan edellisiin verrattuna. Filth Pighän oli jo kohtalaisen rauhallinen edeltäjiinsä verrattuna (siitäkin on jo 10 vuotta). Haluaisinkin kysyä, että onko Rio Grande Blood mennyt vielä rauhallisempaan suuntaan vai palannut vain aikaisemmalle raiteelle HotM:n jälkeen?

Jourgensen (joka syntyi muuten 58, eli hänellä on vielä pari vuotta siihen 50 vuoden ikään) muuten teki virallisen ilmoituksen, että seuraava levy, The Last Sucker, joka ilmestyy vielä tänä tai ensi vuonna, tulee olemaan bändin viimeinen levy. Se on ohi sitten. Eipä sillä, Ministryn aika taitaakin olla jo ohi. HotM ei edes selvinnyt enää listoille, Rio Grande Blood käväisi sijalla 134. Bändin suosion ajat ovat ohi, vaikka enpä sitten tiedä, että onko silläkään miehelle itselleen väliä, koska hän ei taida pahemmin olla rahan perässä.

Pakkohan nuoremmasta sukupolvesta on löytyä joku uusi aito punkkari, joka voi jatkaa Jourgensenin jalanjäljillä. Ei Alkaan voi ikuisesti sitä viittaa kantaa. Ehkä Al pääsee toteuttamaan itseään taas oman levy-yhtiön kautta, hän perusti jo sellaisen.

RevConkin uusi levy pitäisi muistaa ostaa.

Sodomin uusin lätty tuli tuossa viikko(?) sitten ostettua. Ennakkoon aika ristiriitaista kommentia levy oli saanut, mutta avoimin mielin levyä lähdin kuuntelemaan.

Ja ei se vanhan koulukunnan thrash-fanille pettymystä tuottanutkaan. Jo edellinen viiden vuoden takainen levy (M16) osoitti että Saksan vanha kunnon rässitrio jaksaa vääntää uudellakin vuosituhannella vihaista musiikkia. Toki jonkinasteista muutosta on tapahtunut niin saundillisesti kuin musiikillisestikin sitten edellislevyn, levyn yleissaundi on paljon kaoottisempi ja räkäisempi kuin M16:sta ja täten edellisen levyn rokkirässi on pääosin jäänyt taakseen(tosin ei kokonaan). Tämä on toisaalta hyvä juttu, toisaalta taas huono, koska Sodom ei varmaan koskaan aiemmin ollut onnistunut tekemään yhtäaikaa rankkaa ja helposti tarttuvaa materiaalia kuten M16:lla.

Levyn avausbiisi Blood on Your Lips yllättää nimenomaan kaoottisilla saundeilla, mutta kunhan niihin tottuu, paljastuu alta pirun toimiva joskin aluksi siis vaikeasti lähestyttävä biisi. Useamman kuuntelukerran jälkeen uskallan nostaa tämän jopa levyn kärkibiisien joukkoon. Wanted Dead jatkaa tyylillisesti samalla linjalla kuin aloitusraitakin, joskin yhtä toimivasti kappaleesta ei ole kyse. Ei tämä skippaustakaan aiheuta, mutta ei suuria fiiliksiäkään herätä. Perusvarmaa Sodomia.
Kappaleet 3-7(Buried in the Justice Ground, City of God, Bibles And Guns, Axis of Evil ja Lords of Depravity) ovat levyn vahvinta antia. Ne yhdistelevät edellislevyn rokkaavaa rässiä, vanhan koulun intensiivisyyttä ja, yllättävää Sodomille, melodisia leadeja ja sooloja, tehden keskikohdasta levyn vahvimman osan. Imo Axis of Evil on jo nyt täysverinen thrashklassikko ja Sodomin parhaimmasta päästä.
Lopun nelikko(No Captures, Lay Down the Law, Nothing to Regret ja The Enemy Inside) pitää levyn korkean tason jättäen levystä kaiken kaikkiaan hyvän maun suuhun.

Positiivisia yllätyksiä levyä kuunnellessa oli tosiaan se melodisuus jonka Sodom oli lisännyt joihinkin biiseihinsä. Kitaristi Bernemann kykeni tuomaan muuten varsin brutaaliin thrashiin melodiset soolot ja leadit kuten Testament ja Skolnick parhaimpina aikoina, toki ei samassa mittakaavassa koska niitä varsin tuttuja slayervaikutteisia-soolojakin viljellään lähes vanhaan hyvään malliin.

Tällä hetkellä uskallan nostaa Sodomin Sodom-levyn bändin parhaiden tuotosten rinnalle, trio on onnistunut uusiutumaan ja kuitenkin säilyttämään ne vanhat perustukset. Mokoman uusin on siis saanut varteenotettavan ehdokkaan vuoden parhaimpana thrashmetallilevynä.

TOM ANGELRIPPER ON ÄIJÄ!

http://www.slayer.net tarjoilee etusivullaan 10 sekunnin klippiä tulevalta levyltä. Ihan lupaavalta tuo ainakin kuulostaa, saundipuoli vaikuttaa myös hyvältä, varsin kolkot saundit on Rubin tällä kertaa loihtinut, ja ainakin allekirjoittaneeseen se iskee.
Ja kannujen takana Dave Lombardo, joka ehtii mukavat fillit tuossa jo heittääkin.

http://images.warner.de/images-artists/WEA/Slayer/627127/1149435.jpg
Ja tuossa ilmeisesti uuden levyn kansi. Tuo väistämättä mieleen kasariklassikoiden legendaariset kannet. Cool.
Mielenkiinto sen kuin lisääntyy levyä odotellessa.

np. Entombed - Abnormally Deceased

Slayerista puheenollen, kaikki pojat ja tytöt muistavat sitten tämän, vai mitä?

Juu, tuo kansi tosiaankin tuo mieleen vanhemmat levyt. En mikään Slayerin valtava fani ole, enkä ihan ymmärrä tuota God Hates Us Allin suosiota, kun minusta se on melko rasittavaa mättöä, ainakin verrattuna 80-luvun hienouksiin. Mutta ihan kelpo bändi joka tapauksessa, ja siksi tulee itsekin huudatettua Slayeria neljän päivän päästä antaumuksella.

Ainoa tosin mikä syö bändin "uskottavuutta", on se että Araya on tietääkseni katolilainen... Vaikka eihän se varsinaisesti haittaa, mutta vähän oudolta kuulostaa. Tosin hänhän ei muistaakseni bändin lyriikoita kirjoita, että tiedä sitten...

Uu, once in a lifetime päivä edessä. En tiedä, voisi sitä kai yhden päivän pyhittää kokonaan Slayerille. Tosin miksei myös muille samantyylisille bändeille.

"Kumiorava" kirjoitti:
Ainoa tosin mikä syö bändin "uskottavuutta", on se että Araya on tietääkseni katolilainen... Vaikka eihän se varsinaisesti haittaa, mutta vähän oudolta kuulostaa. Tosin hänhän ei muistaakseni bändin lyriikoita kirjoita, että tiedä sitten...

Jep, Kerry Kinghän lyriikoista on pääasiassa vastuussa yhdessä Hannemannin kanssa. Ja onhan bändi sanoutunut irti satanistisesta imagostaan, King on todennut että hänestä on mielenkiintoisempaa kirjoittaa biisejä Pahasta ja Saatanasta kuin Jumalasta, hyvästä etc. King myös totesi ettei usko sen enempää Saatanaankaan kuin Jumalaankaan, joten tuossa valossa on aika turha puhua bändistä kovinkaan satanistisena.

Joo, Slayerpäivä muistetaan. Paitakin hommattu.

Itse siis diggaan Slayerista nykyään ihan saatanasti, vaikka viime kesänä olin aivan toista mieltä. Satunnaisbiisejä kuullut useita, mutta Reign in Blood on ainoa levy.

"Ares" kirjoitti:

Haluaisin kuitenkin huomauttaa, että vuoden 2004 Houses of the Mole bändi meni aika pahasti punkimpaan suuntaan edellisiin verrattuna. Filth Pighän oli jo kohtalaisen rauhallinen edeltäjiinsä verrattuna (siitäkin on jo 10 vuotta). Haluaisinkin kysyä, että onko Rio Grande Blood mennyt vielä rauhallisempaan suuntaan vai palannut vain aikaisemmalle raiteelle HotM:n jälkeen?

Shokkiuutinen: KYLLÄ! Levyltä ei löydy Rio Grande Bloodin ja Fearin jälkeen yhtään nopeatempoista biisiä. HotM nyt jotenkin menetteli, siitä teen muuten arvostelun ihan lähiaikoina.

Olen "velvoitettu" nostamaan tämän topicin ylös. Mainittakoon, etten lukenut topicin muita viestejä kuin minimaalisesti, enkä siis kommentoi niitä lainkaan, tai yhdy vanhaan, kuolleeseen keskusteluun.

Musiikkimakuni on loppujenlopuksi hyvin laajaa. Kuuntelen melkeinpä kaikkea rokkia, sekä metallia, mitä satun omistamaan. Luokittelen nyt tekemisen puutteessa muutaman bändin, jota ainakin nyt löytyy musiikkilistaltani.

Children of Bodom, CoB: Luultavasti ensimmäinen metallibändi, johon totustuin kunnolla. Voinen väittää itseäni faniksi. Tosiaankin, Alexi "Wildchild" Laihon laulu (=örinä), ainakin vanhemmissa levyissä uppoaa suoraan sydämmeeni (jos minulla nyt sellaista on). Myös Laihon kitaransoitto on mahtavaa kuunneltavaa. Omistan jokaisen tämän bändin levyn, ja omasta mielestäni musiikki oli parhaimmillaan Hatebreeder- levyn kohdalla. Something Wild etsi omaa suuntaansa, kun taas Follow The Reaper alkoi jo saada ulkoisia vaikutteita. Itse luokittelisin taas jo Hate Crew Deathrollin, sekä In Your Face:in trash- metalliksi, vaikka HCD- levyltä tuleekin ehdottomasti yhtyeen lempikappaleeni, Needled 24/7. Muut suosikkini ovatkin sitten melkein kokonaan Hatebreeder:istä, mutta noita lienee turha mainita.

HIM: Luultavasti suurin poikkeama listallani, joka sisältää melkeinpä pääasiallisesti Heavy Metallia, ja Hard Rockia. Mutta, eräs ystäväni tutustutti minut HIM:iin, ja ihastuin totaalisesti tähän Love Metalliin (vaikka mielestäni Ville Valon ääni on silti kuin karhun anaalista...). Tätä bändiä en tosin tunne yhtä hyvin kuin edellämainittua, Children of Bodomia. Mutta voinen sanoa, että bändi soittaa tasokasta musiikkia, vaikka Ville Valon lauluääni ei olekkaan erityisessä suosiossani. Suosikkikappaleeni lienee Buried Alive By Love, joka tulee albumilta, joka kantaa nimeä "Love Metal". Muutama muukin kappale on päässyt erikoissuosiooni, mutta jätän nuo mainitsematta.

Cradle of Filth: Dani Filth, mahtavine lauluäänineen. Bändi on saavuttanut suuren suosioni, vaikken tätäkään tunne yhtä hyvin kuin edellämainittua Children of Bodomia. Olen ollut yhtyeen tuotannon aktiivinen kuuntelija jo pitemmän aikaa, enkä ole kyllästynyt vieläkään, koska yhtye mielestäni vaihtaa tyylisuuntaansa vähän väliä (vaikkeivät kaikki sitä välttämättä huomaa). Kehukaamme vielä hieman Dani Filth:in lauluääntä. Muistaakseni Dani on myös joskus käynyt vierailemassa nyttemmin lopetetussa "Jyrki"- ohjelmassa (pakko löytää jostain se jakso). Luultavasti suosikkikappaleeni on, ylivoimaisestikkin, Her Ghost in the Fog, joka tulee Midian- albumilta. Muitakin suosioni saavuttaneita kappaleita on, mutta niitä lienee tarpeeton mainita.

Sinä mitään velvoitettu ole, sillä tämä topick on mielestäni varsin aktiivisessa käytössä. Tai jotenkin ainakin. Viimeisin viesti ennen omaa viestiäsi oli 3 päivää sitten.

Ja muuten, Laihon ääni ei ole örinää, vaan pikemminkin rääkymistä. Tosin uusimmalla albumilla ja muutamilla muilla kappaleilla siinä äänessä on jotain miehekkäämpää, mutta en sitä örinäksi vielä luokittelisi. Ei sillä, kyllä minäkin Bodomista pidän, vaikka suosikkibändeissä onkin aika kaukana kärkipäästä.

Kuuntele Napalm Deathia, Impaled Nazarenea, Rotten Soundia, Dark Funeralia tai vaikka Funeris Nocturnumia, ja sano sitten mikä on örinää.

Tämä kyseinen topic näytti olevan aikalailla unohdettu, koska oli jo päässyt hukkumaan ainakin omasta mielestäni aika alas, vaikkei toki lähellekkään pohjamutia. Kuitenkin, tuo alku oli huumorimielessä kirjoitettua.

Ja, mikäli olet esimerkiksi Children of Bodomin Hatebreeder- albumin kappaleita kuunnellut, ihmettelen kantaasi, ettet luokittele Alexi Laihon ääntä örinäksi. Esimerkiksi kappale Warheart. Ainakin omasta mielestäni kyseinen laulu on sitä äärimmäistä ärinää, kun taas Cradle of Filthin solistin, Dani Filth:in laulu muistuttaa enemmänkin sitä sinun mainitsemaa rääkymistäsi.

Ja, toki. Kuuntelen nimeämisiäsi bändien tuotoksia heti, kun noita jostain löydän. Tosin, en noita netistä hae, joten siinä saattaa kestää hyvän aikaa.

Kuunnelkaa LappiXen Nowenia homssut.

"Crewmain" kirjoitti:
Ja, mikäli olet esimerkiksi Children of Bodomin Hatebreeder- albumin kappaleita kuunnellut, ihmettelen kantaasi, ettet luokittele Alexi Laihon ääntä örinäksi. Esimerkiksi kappale Warheart. Ainakin omasta mielestäni kyseinen laulu on sitä äärimmäistä ärinää, kun taas Cradle of Filthin solistin, Dani Filth:in laulu muistuttaa enemmänkin sitä sinun mainitsemaa rääkymistäsi.

Sanoisinko, että Laihon ääni on huutamista karjuen korkealta, ja monessa kappaleessa se kuulostaa rääkymiseltä. Ei se vielä örinää tee. Jotain sen tapaista, mutta ei kuitenkaan aivan. Tuo Filthin laulajan ääni kyllä on rääkymistä, se on totta.

Voi olla, että noita mainitsemiani bändejä löytää netistä joiltain levysivuilta, mutta kaupasta ainakaan et löydä kovin helposti.

Mostal0, mikä kumma se tuo on? Ei löydä netistäkään.

EDIT. Meinasi unohtua...

Tämä kyseinen topic näytti olevan aikalailla unohdettu, koska oli jo päässyt hukkumaan ainakin omasta mielestäni aika alas, vaikkei toki lähellekkään pohjamutia. Kuitenkin, tuo alku oli huumorimielessä kirjoitettua.

Harvat tänne kyllä nykyään kirjoittelevat, mutta itse yritän ainakin välillä pitää tätä ylhäällä. Tätä topickia seuraisin kuitenkin suurimmalla mielenkiinnolla koko foorumissa.

"Ankka" kirjoitti:
Mostal0, mikä kumma se tuo on? Ei löydä netistäkään.

http://nowen.tk

Enpä ole käynyt aikoihin, mutta sieltä löytyi muistaakseni bändin tuotoksia mp3sina aiemmin. Ei tosin ole minun tyyliäni.

Musiikkimakuni on loppujenlopuksi hyvin laajaa. Kuuntelen melkeinpä kaikkea rokkia, sekä metallia,

Sori, mutta tuon listasi perusteella makusi vaikutti melko suppealta.

Ja kyllä tämä aihe on melko jatkuvassa käytössä. se on elänyt jo todella pitkään. Ei tänne ehkä aivan päivittäin tipu tavaraa, mutta varmasti useita kertoja viikossa. Tosin, itse en tänne ole vähään aikaan enää mieltymyksistäni kirjoitellut (niitäkin löytyy varmasti paljon melkein 1000 viestin seasta), koska olen sitä niin ahkerasti blogissani tehnyt. Silti, tulee tätä vielä luettua ja kommentoitua muiden viestejä ajoittain, kun mainitaan bändi tai artisti, joka kiinnostaa.

Sanoisinko, että Laihon ääni on huutamista karjuen korkealta, ja monessa kappaleessa se kuulostaa rääkymiseltä. Ei se vielä örinää tee. Jotain sen tapaista, mutta ei kuitenkaan aivan. Tuo Filthin laulajan ääni kyllä on rääkymistä, se on totta.

Toki, jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä, ja jos olet sitä mieltä, että Laihon laulu on rääkymistä, kunnioitan sitä. Mutta sivukysymys: Jos ajattelet jo Laihon laulun rääkymisenä, mitä rääkymistä Danin laulu sitten on?

Voi olla, että noita mainitsemiani bändejä löytää netistä joiltain levysivuilta, mutta kaupasta ainakaan et löydä kovin helposti.

Katsotaan, jos laiskuudeltani jaksan noita hakea. Todennäköisesti jää kuuntelematta, kosken ole loppupeleissä kovinkaan kiinnostunut kyseisistä bändeistä, ja nämä tulivat minulle täysin uusina tuttavuuksina.

Sori, mutta tuon listasi perusteella makusi vaikutti melko suppealta.

Tuo oli senhetkinen listani, ja listani on yleensä hyvinkin ailahtelevainen. Kuuntelen noiden bändien lisäksi mm. Bon Jovia, Twisted Sister:iä, Kissiä, Indicaa, Deathstaria, Amorphista, Mokomaa, ymv, listaa voisi jatkaa hyvinkin pitkälle. Koska tietokoneellaoloni on useinkin pätkittäistä, en jaksa kaikkea mahdollista tunkea yhteen musiikkilistaan, koska olen kuitenkin koneella vain muutaman tunnin. Nyt, kun minulla taas on näin iltaisin, sekä öisin aikaa, listaltani löytyy paljon muutakin.

Eli, ainakaan omasta mielestäni listani ei loppujenlopuksi ole kovinkaan suppea, koska tuossa luokittelin vain pienen osan musiikista, jota kuuntelen.

Noniin, kulttuuriteko on tehty. Onnistuin koko päivän kuuntelemaan vain ja ainoastaan Slayeria. Tokihan nyt radiosta tuli yhtä sun toista, mutta kuitenkin. Hieman alkoi loppupäässä puuduttamaan, kun se South of Heaven soi kymmenettä kertaa, mutta kyllä tämän jaksoi melko kiitettävästi loppuun saakka. Päivän viimeisessä biisissä tein tosin poikkeuksen, eli kello 23.55 lähti soimaan Iron Maidenin Number of the Beast, jonka viimeinen nuotti kajahti täsmälleen samaan aikaan kun (ainakin tietokoneessani) kello näytti 0.00:aa.

Olihan tämä tällainen hauskaa. Ja yleistä ennustetta vastaan, en nähnyt missään antikristuksia tai yleistä kaaosta, joten eilisessä The Omenin teosta kertovassa dokumentissa paasanneet papit olivat väärässä, kuten myös kuusi vuotta sitten Y2K:ta ennustettaessa. Päivä muiden joukossa, tosin hevifaneille mielenkiintoisempi.

21 joulukuuta onkin sitten (epä)virallinen Rush-päivä, joten enköhän ala valmistella... (21.12 = 2112, siis)

Joskus ajattelin viettää levyjen syntymäpäiviä, mutta se vähän jäi. Pitäisi tehdä liikaa työtä. Tosin, Wikipedia listaa useimpien tärkeiden levyjen julkaisupäivät, joten se auttaa liikkeelle.

[qutoe]Kuuntelen noiden bändien lisäksi mm. Bon Jovia, Twisted Sisters:iä, Kissiä, Indicaa, Deathstaria, Amorphista, Mokomaa, ymv, listaa voisi jatkaa hyvinkin pitkälle.[/quote]

Indica ja Deathstar eivät ole varsinaisesti tuttuja, mutta eipä tuo varsinaisesti ole mikään todiste monipuolisesta mausta. Nuo ovat ehkä Bon Jovia lukuunottamatta kuitenkin aika rajoitetun pienestä musiikin nurkasta. Kuuntelet ehkä monipuolisesti heviä tai metallia, mutta se ei ole vielä ainakaan tästä näkökulmasta monipuolista.

Indica ja Deathstar eivät ole varsinaisesti tuttuja, mutta eipä tuo varsinaisesti ole mikään todiste monipuolisesta mausta. Nuo ovat ehkä Bon Jovia lukuunottamatta kuitenkin aika rajoitetun pienestä musiikin nurkasta. Kuuntelet ehkä monipuolisesti heviä tai metallia, mutta se ei ole vielä ainakaan tästä näkökulmasta monipuolista.

Indicaa en osaa edes luokitella, mutta vaikuttanee aikalailla suurelta poikkeukselta muuhun tämänhetkiseen musiikkilistaani verrattuna.

Deathstar taas on ruotsalainen metallibändi, jota en osanne kunnolla luokitella, jotain metallia tuokin lienee.

Ja toki, voit ajatella että oma musiikkimakuni ei ole laajaa, se on sinun näkökulmasi. Mutta, kun yksi ja sama henkilö kuuntelee Behexeniä, Bon Jovia, Indicaa, Dingoa, Lordia, sekä Within Temptationia, luokittelisin tämän jo itse hyvinkin monipuoliseksi.

Toki, kunnioitan sinun näkökulmaasi, ja siispä kysyn sinulta: Millaisen musiikkimaun sinä luokittelet laajaksi?

Minä luokittelisin henkilön joka kuuntelee Burzumia tai Slayeria ja Georg Otsia tai Duke Ellingtonia laajan musiikkimaun omaavaksi.

Eli siis silloin se olen minä.

Ja se on muuten Twister Sister, eli yksikkö.

... Burzumia tai Slayeria ja Georg Otsia tai Duke Ellingtonia..

Ottakaamme noista esimerkeiksi Burzum:in ja Duke Ellingtonin.

Burzum on yhdistelmä sekä death metallia, että dark ambientia. Death metalli on heavy metal- musiikin "äärimmäinen muoto". Dark ambient taas on ambient- musiikin tyylilaji, jonka tarkoituksena on luoda mahdollisimman autioita, ja surumielisiä (..ehkäpä jopa melankolisia?) äänimaisemia.

Duke Ellington taas on jazzartisti. Jazzille tyypillisiä piirteitä taas ovat improvisointi, runsas synkooppien (melodinen sävel) käyttö, sekä pienet riffit.

Tuossa on vain kaksi musiikin lahkoa. Onko siis sinun mielestäsi monipuolinen, jos kuuntelee vaikkapa Kissiä, sekä Leevi and the Leavings:iä, jotka ovat myöskin kaksi eri musiikin lahkoa. Kiss edustaa rockia, ja Leevi and the Leavings suomipoppia.

Ja niimpä onkin, kiitos informaatiosta.

"Crewmain" kirjoitti:
Toki, jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä, ja jos olet sitä mieltä, että Laihon laulu on rääkymistä, kunnioitan sitä. Mutta sivukysymys: Jos ajattelet jo Laihon laulun rääkymisenä, mitä rääkymistä Danin laulu sitten on?

En ole varma mitä haet tuolla kysymyksellä, mutta molemmat ovat rääkymistä ainakin osakseen. Filthin laulu on vielä kimeämpää kuin laihon ja se tekee siitä ehkäpä persoonallisempaa. Rääkymistä molemmat kuitenkin.

Laaja musiikkimaku ei ole sitä, jos kuuntelee pääasiassa muutamia metalligenrejä, sekä hiukan poppia ja rockia. Laaja musiikkimaku on silloin, jos kuuntelee klassista, iskelmää, räppiä, rockia kaikilla mausteilla sekä metallia laidasta toiseen (heavy, thrash, death, black etc...) Gangsta scheissea ja paskapoppia ei tueta.

Ja Ares, kiitoksia linkistä.

Olen tästä melko kaikkialla höpissyt, mutta tuskin minunkaltaiseni musiikin aktiivikäyttäjä voi puhua siitä koskaan liikaa, eli omasta musiikkimaustaan.

Mutta tyydyn silti tiivistämiseen. Eli, minä kuuntelen pääosassa progea, tyyliin Rush (vaikkei se nyt niin), Yes, King Crimson jne. Lempibändini/artistini kautta aikain ovat Rush, YUP, Iron Maiden ja Neil Young. Näistä ensimmäinen on melko raskasta progesta vaikutteita ottavaa rockia, toinen on melko monipuolista, paikoitellen varsin outoa myös melko progressiivista rockia, kolmas heviä, tosin joka tyyli on yksinomaan Maidenin ja neljäs melko kaikenlaista rockia, kantrista hard-rockiin.

Tällä hetkellä on kuuntelussa lähinnä suomalaiset yhtyeet, kuten Absoluuttinen Nollapiste, Kuusumun Profeetta ja Hidria Spacefolk, joista ensimmäinen on melko kevyttä progevivahteista pop-rockia mahtavin sanoituksin, toinen on jazzahtavaa hevistä ja post-rockista elementtejä kasaavaa melko sekavaa progea ja kolmas instrumentaalia psykedeelistä rockia. Eilen taas kuuntelin Slayeria, joka on äärimmäisen nopeaa thrash-metallia, jonka sanoitukset ovat kriittisiä ja raakoja, usein satanistisia.

Sitten tuolta voi katsastaa vähän muutakin mitä kuuntelen. Sivut eivät tosin ole päivittyneet hetkeen, eikä sekään kerro koko totuutta, mutta ainakin jonkin verran.

Mutta siis, käytännössä minä kuuntelen kaikkea paitsi MTV:n tarjontaan kuuluvaa musiikkia. Kyllä minä ne Iskelmäradion pahimmat Janne Tulkitkin kestän, mutta jostain syytä minä en voi sietää esim. Shakiraa tai näitä muita kumppaneita. Sama juttu gangsta-rapissa tai vastaavassa. Mutta ihan kaikki muu käy, oli se sitten Napalm Death tai Matti ja Teppo.

"Kumiorava" kirjoitti:
Mutta siis, käytännössä minä kuuntelen kaikkea paitsi MTV:n tarjontaan kuuluvaa musiikkia. Kyllä minä ne Iskelmäradion pahimmat Janne Tulkitkin kestän, mutta jostain syytä minä en voi sietää esim. Shakiraa tai näitä muita kumppaneita. Sama juttu gangsta-rapissa tai vastaavassa. Mutta ihan kaikki muu käy, oli se sitten Napalm Death tai Matti ja Teppo.

Olen löytänyt sielunveljen. Sinulla on tasan samanlainen musiikkimaku kuin minulla. Tosin, proge ei ole minun ykkössuosikki, mutta pidän siitä silti todella paljon. En oikein tiedä, mikä musiikkilaji olisi se juttu tällä hetkellä, mutta bändi on edelleen SoaD. Tykkään siitä ehkä eniten sen takia, koska sen tarjoama musiikki on melko omaperäistä ja tarpeeksi neutraalia musiikkimakuuni nähden (tarkoittaen jotain, että se ei ole liian rankkaa, eikä liian löysää, vaan jotain siltä väliltä).

Kaikki siis menee täälläkin päin, paitsi jo mainitsemani gangsta scheisse ja paskapoppi, jota MTV suoltaa aivan liikaa.

Mukavaa että samanhenkisiä ihmisiä löytyy. SOAD:ista sen verran, että olin aiemmin melko skeptinen Mezmerizen suhteen, mutta kun serkulla sitä tässä muutama kuukausi sitten kuuntelin, niin kyllähän se varsin mukava levy on. SOAD on sopivan sekava ja omaperäinen niin sävellyksissään ja sanoituksissaan. Yksi maailman mielenkiintoisimmista hevibändeistä tällä hetkellä Toolin lisäksi.

Niin, inhokkieni listaan unohdin lisätä tämän Yle-X:n ns. "suomalaisen" HIMiä kopioivan ranteet-auki-kun-kaikki-mukamas-menee-vituiks -rockin, jota mm. Uniklubi, Negative ja Lovex esittävät. Ne on kaikki samanlaisia ja kaikki laulaa samoista asioista ja se kajaalin liikakäyttö on niin säälittävää. Radio Pleppo parodioi aikanaan kyseisten bändien faneja hyvin.

Kertokaas minulle minkä te sanotte gangsta räpiksi? Meinaan minä kuuntelen paljon gangsta räppiä funk soundia sisältävää räppiä. siis mitkä räppärit te miellätte gangsta räppäreiksi?

Jos tongin omaa kokoelmaani, niin vahvimmin gangstaksi menevät varmaan Ice-T (jonka kappaletta 6 In The Mornin' pidetään kai ensimmäisenä varsinaisena gangsta rap julkaisuna) ja N.W.A. kaikkine jäsenineen ja osittain seuraajineen.

"Kumiorava" kirjoitti:
Mukavaa että samanhenkisiä ihmisiä löytyy. SOAD:ista sen verran, että olin aiemmin melko skeptinen Mezmerizen suhteen, mutta kun serkulla sitä tässä muutama kuukausi sitten kuuntelin, niin kyllähän se varsin mukava levy on. SOAD on sopivan sekava ja omaperäinen niin sävellyksissään ja sanoituksissaan. Yksi maailman mielenkiintoisimmista hevibändeistä tällä hetkellä Toolin lisäksi.

Joo minä myös tykkään. SoaD on omaperäinen ja siinä mielessä mielenkiintoinen bändi, että he eivät ole kangistuneet kaavoihin. Minä jos kuka pidän hiukan erilaisesta ja omalaatuisesta musiikista. Siksi Gonerin esittelemä Dog Fashion Disco vei heti jalat alta. Onko muuten kellään tietoa onko SoaD lomailemassa tällä hetkellä? Kuulin vain tällaista juttua.

"jesukki" kirjoitti:
Kertokaas minulle minkä te sanotte gangsta räpiksi? Meinaan minä kuuntelen paljon gangsta räppiä funk soundia sisältävää räppiä. siis mitkä räppärit te miellätte gangsta räppäreiksi?

Lähinnä kaikki, jossa rumpukone lyö taustalla rumpua ja biisi on samaa tasapaksua paska alusta loppuun. MTV:llä kyllä näkee liiankin usein, katso sieltä.

Räppi on hyvää, jos sitä tehdään tyylillä. Esimerkiksi Eminem on aivan kuunneltavaa, mutta joku 50 Cent tai mikälie Neil joku, niin ei nappaa.

EDIT. Pikku muokkailuja...