Pink Floyd on kaikkein aikojen parhaimpia bändejä, mitä progeen ja psykeen tulee. Mitään sen kaltaista ei ole koskaan ollut, eikä tule koskaan olemaankaan. Waters, Wright, Gilmour ja Mason yhdessä olivat täyttä kultaa - Miettikää nyt hetki. He onnistuivat luomaan kokonaan omia maailmoja. Mikä onkaan sen parempaa, kuin uppoutua syvälle Pink Floydiin, uiskennella siinä. Tuntea vasarat, jotka marssivat rivissä, tuntea olevansa "kuun pimeällä puolella". Jos tuota pystyy edes väittämään pieneksi saavutukseksi, niin onnittelen, turtuminen on lopullista.
Musiikkimakunne???
"Ares" kirjoitti:No et voi itsekään uskoa siihen että progebiisi iskisi ensimmäisellä kertaa, siinä sivussa kuunneltuna.
Sen verran myönnytystä tein, että käytin Last.fm:ää aamulla kuunnellakseni sieltä King Crimsonin, Yesin ja Genesiksen naapureita radiosta... eivätpä juuri vakuuttanut.
Ja asennekin taisi olla luokkaa "kuuntelenpa kuinka olematonta paskaa tämä on".
Ohhohoo, tästä tulee mukavaa.
Nou can say, omani on vielä tallella.
Aha, melko selkeää.
Okei, ja nyt voitkin kuvailla omin sanoin musiikin sielua, haluaisin kovasti tietää.
Anna palaa Frank.
Miten niin liioiteltua? Setti sisältää kovimmat radiohitit, kuten yli 20 minuuttisen 2112-kappaleen, joka on kuin luotu radiosoittoon! Ja täytyy muistaa, että kappaleita oli 36, tottakai kaikki massasuosikit menevät mukaan. Luulenpa kuitenkin, ettei Rush ollut suosittu vain nostalgian tai radioystävällisyytensä takia. Tuo heittoni nyt oli muutenkin vain kärjistetty vastalause omaasi vastaan.
Proge on itseisarvo. Ei sen ole tarkoitus kehittyä. Toki nykyinen proge ei pääse 70-luvun tasolle, mutta mitä sitten? Se on ajatonta musiikkia.
Ja pointtisi oli? Proge vaatii ymmärrystä. Ilman sitä se saattaakin kuulostaa kikulinvenyttämiseltä. Muusikot sattuvat ymmärtämään musiikista paljon enemmän kuin tavalliset kuuntelijat, joten he osaavat tulkita progea paremmin. Ei se kuuntelijaltakaan mahdottomuuksia vaadi, et vain ilmeisesti ole sinne päässyt, tai sitten sinulla ei vain riitä mielenkiinto.
Joskus on palattava taaksepäin, että osattaisiin mennä eteenpäin. Ja edelleen, proge on itseisarvo.
Mahtipontisuudessa on tunnetta mukana, kikkelinvenyttely on muuten vain mukavaa puuhaa. Mitä eroa on tunteikkaalla ja sielullisella musiikilla?
Hä? Kenenkäs se tänään postissa tullut p**se, johon oli leimattu "M.A." sitten oli?
Nou can say, omani on vielä tallella.
Oi teittä heikkouskoisia...
Aha, melko selkeää.
En minä sitä kiellä, etteivätkö progemuusikot tuntisi kaikki tyypilliset kikat, joilla tunteita saa irti. Kyllähän Pink Floyd niistä on repinyt kaiken mahdollisen irti. Se ei silti tarkoita, että musiikilla olisi sielua. Päinvastoin. Se on vain osoitus siitä, että musiikin sielu joudutaan korvaamaan jollain muulla.
Okei, ja nyt voitkin kuvailla omin sanoin musiikin sielua, haluaisin kovasti tietää.
Lasketaanko ärtymys?
Anna palaa Frank.
Jep... siellä oli 40 000 ihmistä, mutta Rushin käyttäminen esimerkkinä, on melkoisen liioiteltua. Otetaanpa huomioon, että Rush oli 80-luvulla kuitenkin hyvin radioystävällinen bändi ja silloin he kokivat myös kovimman suosionsa. Kappas, se setti sisälsi heidän isoimmat radiohittinsä... Mitä siitä voidaan päätellä? Sen verran, että Riossa on nostalgian haluisia riittämiin ja rock on suosittua.
Miten niin liioiteltua? Setti sisältää kovimmat radiohitit, kuten yli 20 minuuttisen 2112-kappaleen, joka on kuin luotu radiosoittoon! Ja täytyy muistaa, että kappaleita oli 36, tottakai kaikki massasuosikit menevät mukaan. Luulenpa kuitenkin, ettei Rush ollut suosittu vain nostalgian tai radioystävällisyytensä takia. Tuo heittoni nyt oli muutenkin vain kärjistetty vastalause omaasi vastaan.
Jos halutaan puhua progen suosiosta, niin kai sitä nyt voisi ottaa vaikka Emerson, Lake & Palmerin 30 miljoonan levymyynnin, mutta se kertoo meille vain sen verran, että kun 70-luvulla vaihtoehdot olivat: a) disko ja b) proge, jonka ihmiset uskoivat jollain tavalla paikkaavan heidän rakkaan Beatlesinsa menetystä, niin valinta ei ollut kovin vaikeaa. Kun vaihtoehtoja sitten tuli 70-luvun lopulla, ihmiset tarttuivat niihin massoittain ja sen jälkeen proge onkin melko pitkälti polkenut paikoillaan.
Proge on itseisarvo. Ei sen ole tarkoitus kehittyä. Toki nykyinen proge ei pääse 70-luvun tasolle, mutta mitä sitten? Se on ajatonta musiikkia.
Voitaneen olettaa, että Wikipedian artikkeli progesta on jonkun progefanin kirjoittama? Hyvä.
Ja pointtisi oli? Proge vaatii ymmärrystä. Ilman sitä se saattaakin kuulostaa kikulinvenyttämiseltä. Muusikot sattuvat ymmärtämään musiikista paljon enemmän kuin tavalliset kuuntelijat, joten he osaavat tulkita progea paremmin. Ei se kuuntelijaltakaan mahdottomuuksia vaadi, et vain ilmeisesti ole sinne päässyt, tai sitten sinulla ei vain riitä mielenkiinto.
Mitä edistyksellistä siinä sitten on, että palataan kymmeniä tai satoja vuosia taaksepäin? Lisäksi, jos se on niin edistyksellistä, niin miksi sen vaikutus jäi "kehityksessä" melko vähäiseksi. Lisäksi meillä on edelleen niitä progebändejä, jotka aloittivat jo 60- ja 70-luvuilla. Voidaanko niiden musiikin katsoa kehittyneen (eikä vain muuttuneen).
Joskus on palattava taaksepäin, että osattaisiin mennä eteenpäin. Ja edelleen, proge on itseisarvo.
Mikä on mahtipontisuuden ja kikkelinvenyttelyn ero?
Mahtipontisuudessa on tunnetta mukana, kikkelinvenyttely on muuten vain mukavaa puuhaa. Mitä eroa on tunteikkaalla ja sielullisella musiikilla?
"Mahti Ankka" kirjoitti:
Toki nykyinen proge ei pääse 70-luvun tasolle
Tämä muuten johtuu lähinnä siitä että proge kuoli joskus 70-luvulla. yöhemmät progeksi musiikkiaan kuvaavat artistit tekivät oikeastaan musiikkia vanhojen progebändien säännöillä, ja näitä matkien. Se taas on vastoin koko progen ideaa.
Paras proge on muuten tehty Suomessa.
"Hyrkanos" kirjoitti:"Mahti Ankka" kirjoitti:
Toki nykyinen proge ei pääse 70-luvun tasolle
Tämä muuten johtuu lähinnä siitä että proge kuoli joskus 70-luvulla. yöhemmät progeksi musiikkiaan kuvaavat artistit tekivät oikeastaan musiikkia vanhojen progebändien säännöillä, ja näitä matkien. Se taas on vastoin koko progen ideaa.
Paras proge on muuten tehty Suomessa.
Osittain totta, mutta ei Proge kuollut 70-luvulla. Silloinhan siitä ei kukaan tietäisi enää mitään. Se elää edelleen, mutta sen kypsyminen jäi 70-luvulle.
Perkule, te ehditte ensin. No, joka tapauksessa...
En viitsi sanoa "sä et vaan ymmärrä!!", mutta mutta... Kuten Ankka sanoi, proge vaatii ymmärtämistä, ja myönnän, muusikot saattavat ymmärtää sitä paremmin. Mutta kun sinä käsittääkseni kuuntelet myös klassista musiikkia melkolailla, joten siinä tapauksessa sinun ei olettaisi olevan noin jyrkkä.
Otetaan esimerkiksi vaikka Sibelius. Jos Finlandia ei ole mahtipontinen teos, niin mikä sitten? Oliko hän pelkkä säälittävä kikkelinvenytteljä? Eipä tainnut olla. Tuon perusteella rock-muusikot eivät saa poiketa siitä kolmen soinnun menosta moniulotteisempaan suuntaan (esim. ottaa vaikutteita klasarista) ja tehdä hieman mahtipontisempaa menoa, koska silloin se on kikkelöintiä? Onko se vain klasarisäveltäjien yksinoikeus?
Sanoituksista tulikin mieleen, että satuitko tietämään, että sen kikkelinvenyttelyn lomassa lauletaan myös jotain muutakin kuin kuukoirista? Ehkä yksi hienoimmista lyyrisisitä teoksista on Jethro Tullin Thick As a Brick. No, se onkin 43 minuuttia pitkä, joten et varmaankaan kuuntele sitä koska oletat sen kuitenkin olevan sitä samaa tylsää kikkelöintiä.
Ankka: Helkkarin hyvä vastaus muuten. "Proge on itseisarvo", tuota en välttämättä olisi itse keksinyt... Ja punkkiz kuvaili Floydia sopivan runollisesti.
EDIT:
Rohkenen olla eri mieltä näin yleisesti ottaen. Nykyajan paras proge on tosin kyllä suomalaista, sillä bändit kuten Flower Kings ja Spock's Beard sortuvat kliinisyyteen ja lopputulos on muovista ja tekemällä tehtyä - se sotii progen periaatteita vastaan.
EDIT 2: Niin, mainittakoon vielä once and for all, että minua ei todellakaan kiehdo progessa soittajien taituruus, vaan - yksinkertaisesti - hyvä musiikki. Minä nyt vain satun tykkäämään progesta siksi, että se tarjoaa musiikillisesti paljon. Kuten te kaikki varmaan tässä vaiheessa jo tiedätte, on musiikkimakuni laaja, vaikka itse sanonkin. Joten progekin on periaatteessa vain osa siitä. Joten en kuuntele progebiisejä "vau, osaapa tää Jeessi soittaa nopsasti 75/66 -tahtilajissa" -asenteella vaan asenne on enemmänkin tyyliin "vau, onpa tämä musiikki hienoa", eli kyseessä on taysin sama asia kuin kuuntelisin Neil Youngin kolmen minuutin kolmen soinnun folkbiisejä, koska nekin ovat hienoa musiikkia.
Muuten Ares, sanoit tuntevasi Mike Oldfieldin musiikkia hyvinkin. En tosin muista mitä mieltä sanoit olevasi siitä - koska sehän on myös progea - joten jos nyt samalla kertoisit myös mielipiteesi herrasta? Otetaan myös huomioon, että kun itse Oldfieldiin tutustuin, en ollut soittanut kitaraa kuin pari kuukautta, enkä muutenkaan tiennyt musiikista paljoakaan. Joka tapauksessa tykästyin heti.
En minä sitä kiellä, etteivätkö progemuusikot tuntisi kaikki tyypilliset kikat, joilla tunteita saa irti. Kyllähän Pink Floyd niistä on repinyt kaiken mahdollisen irti. Se ei silti tarkoita, että musiikilla olisi sielua. Päinvastoin. Se on vain osoitus siitä, että musiikin sielu joudutaan korvaamaan jollain muulla.Siis... Väitätkö tosissasi, että Pink Floyd on sielutonta ja tekemällä tehtyä? Ymmärrän toki mikäli ne alkuaikojen kokeilut eivät iske (minä kyllä tykkään kovasti), mutta esim. Dark Side of the Moonia ei yksinkertaisesti voi sanoa sieluttomaksi. Se ei vaan... ole eettisesti oikein.
Jep... siellä oli 40 000 ihmistä, mutta Rushin käyttäminen esimerkkinä, on melkoisen liioiteltua. Otetaanpa huomioon, että Rush oli 80-luvulla kuitenkin hyvin radioystävällinen bändi ja silloin he kokivat myös kovimman suosionsa. Kappas, se setti sisälsi heidän isoimmat radiohittinsä... Mitä siitä voidaan päätellä? Sen verran, että Riossa on nostalgian haluisia riittämiin ja rock on suosittua.Niin, mehän kaikki tiedämme että mm. Natural Science on mainosradioystävällinen, kuin myös 2112. Tokihan mukana on niitä popimpiakin biisejä, mutta luulisin että suurin osa yleisöstä osasi laulaa kaiken mukana, eikä pelkästään niitä hittejä. Sitäpaitsi, milloin olet kuullut että yleisö laulaa mukana instrumentaalissa? YYZ on aivan upeaa kuultavaa.
Jos halutaan puhua progen suosiosta, niin kai sitä nyt voisi ottaa vaikka Emerson, Lake & Palmerin 30 miljoonan levymyynnin, mutta se kertoo meille vain sen verran, että kun 70-luvulla vaihtoehdot olivat: a) disko ja b) proge, jonka ihmiset uskoivat jollain tavalla paikkaavan heidän rakkaan Beatlesinsa menetystä, niin valinta ei ollut kovin vaikeaa. Kun vaihtoehtoja sitten tuli 70-luvun lopulla, ihmiset tarttuivat niihin massoittain ja sen jälkeen proge onkin melko pitkälti polkenut paikoillaan.Öh, kaikki ihmiset eivät ajattele laumassa, joten rohkenen epäillä, että ELP nousi suureen suosioon vain siksi, että tarvittiin Beatlesin korvike. Tokihan ihmismassat ovat helppoja ohjailtavia, mutta Yes ja Genesis olivat tietyiltä osin paljon popimpia kuin ELP. Ja tokihan ihmiset rupesivat kuuntelemaan punkkia ynnä muuta, koska massojen keskuudessa proge oli muoti-ilmiö, kuten myös punk ja sitä seurannut kasarihevi ja -poppi.
Voitaneen olettaa, että Wikipedian artikkeli progesta on jonkun progefanin kirjoittama? Hyvä.
En viitsi sanoa "sä et vaan ymmärrä!!", mutta mutta... Kuten Ankka sanoi, proge vaatii ymmärtämistä, ja myönnän, muusikot saattavat ymmärtää sitä paremmin. Mutta kun sinä käsittääkseni kuuntelet myös klassista musiikkia melkolailla, joten siinä tapauksessa sinun ei olettaisi olevan noin jyrkkä.
Lisäksi meillä on edelleen niitä progebändejä, jotka aloittivat jo 60- ja 70-luvuilla. Voidaanko niiden musiikin katsoa kehittyneen (eikä vain muuttuneen).No, Yes nyt on jossain määrin jäänyt junnaamaan, mutta King Crimson on minusta osannut uusiutua ja kehittyä monella lailla. Ainakin bändin musiikillinen tarjonta on vuosien saatossa ollut todella laajaa. Jos ItCotCK oli sinfonista paatosta, oli Lizard salonkijazzia, Red heviä ja sinfoniaa sekoittavaa, Discipline taiderockia, ja sitten 90-luvulla tehtiinkin jo melko heviä kamaa. Harva bändi on osannut kokeilla noin paljon erilaisia tyylejä. Ja koska Ankka ehti ennen, peesaan häntä toteamalla että proge on ajatonta.
Mikä on mahtipontisuuden ja kikkelinvenyttelyn ero?
Otetaan esimerkiksi vaikka Sibelius. Jos Finlandia ei ole mahtipontinen teos, niin mikä sitten? Oliko hän pelkkä säälittävä kikkelinvenytteljä? Eipä tainnut olla. Tuon perusteella rock-muusikot eivät saa poiketa siitä kolmen soinnun menosta moniulotteisempaan suuntaan (esim. ottaa vaikutteita klasarista) ja tehdä hieman mahtipontisempaa menoa, koska silloin se on kikkelöintiä? Onko se vain klasarisäveltäjien yksinoikeus?
Helpostihan niitä löytyy, jos roikkuu oikealla foorumilla. Jos tätä foorumia pidetään mittarina, niin painin fanittaminen on enemmistön taipumus.Löytyyhän niitä, kun oikeilla foorumeilla pyörii, mutta mitä tekemistä sillä on, että painin fanittaminen muka olisi enemmistön taipumus? Eihän progeakaan fanita kuin murto-osa ihmisistä, sama asia painin kanssa.
Sen verran myönnytystä tein, että käytin Last.fm:ää aamulla kuunnellakseni sieltä King Crimsonin, Yesin ja Genesiksen naapureita radiosta... eivätpä juuri vakuuttanut. Lähinnä vahvistivat käsitystäni.Ks. Khanin viesti.
We Have HeavenKun et biisiä ole kuullut, on tuollainen ennakkoluuloisuus turhaa. Fragile koostuu neljästä "suuremmasta" biisistä, ja viidestä ikään kuin soolokappaleesta. Minusta omaperäinen veto - samanlaiseen ratkaisuun kun en ole usein törmäillyt. Ja We Have Heaven on yksi niistä soolokappaleista. Se on n. puolitoista minuuttia pitkä, jossa Jon Anderson laulaa noita kaikkia pätkiä päällekkäin. Ja come on, Jon Andersonin sanoitukset ovatkin aina olleet satunnaista tajunnanvirtaa, lukuunottamatta muutamia biisejä.
Tell the Moon-dog, tell the March-hare
Tell the Moon-dog, tell the March-hare
We...have...heaven
To Look around, to look around
Yes, he is here; Yes, he is here
Sanoituksista tulikin mieleen, että satuitko tietämään, että sen kikkelinvenyttelyn lomassa lauletaan myös jotain muutakin kuin kuukoirista? Ehkä yksi hienoimmista lyyrisisitä teoksista on Jethro Tullin Thick As a Brick. No, se onkin 43 minuuttia pitkä, joten et varmaankaan kuuntele sitä koska oletat sen kuitenkin olevan sitä samaa tylsää kikkelöintiä.
Ankka: Helkkarin hyvä vastaus muuten. "Proge on itseisarvo", tuota en välttämättä olisi itse keksinyt... Ja punkkiz kuvaili Floydia sopivan runollisesti.
EDIT:
"Mahti Ankka" kirjoitti:Juu, näin minäkin päättelisin. Osittainhan Hyrkanoskin oli oikeassa, mutta nykyäänkin on olemassa bändejä, jotka ovat selvää progea, mutteivät suoranaisesti muistuta näitä 70-luvun poppoita, esimerkkeinä Kuusumun Profeetta ja Magyar Posse."Hyrkanos" kirjoitti:
Tämä muuten johtuu lähinnä siitä että proge kuoli joskus 70-luvulla. yöhemmät progeksi musiikkiaan kuvaavat artistit tekivät oikeastaan musiikkia vanhojen progebändien säännöillä, ja näitä matkien. Se taas on vastoin koko progen ideaa.
Osittain totta, mutta ei Proge kuollut 70-luvulla. Silloinhan siitä ei kukaan tietäisi enää mitään. Se elää edelleen, mutta sen kypsyminen jäi 70-luvulle.
Paras proge on muuten tehty Suomessa.
Rohkenen olla eri mieltä näin yleisesti ottaen. Nykyajan paras proge on tosin kyllä suomalaista, sillä bändit kuten Flower Kings ja Spock's Beard sortuvat kliinisyyteen ja lopputulos on muovista ja tekemällä tehtyä - se sotii progen periaatteita vastaan.
EDIT 2: Niin, mainittakoon vielä once and for all, että minua ei todellakaan kiehdo progessa soittajien taituruus, vaan - yksinkertaisesti - hyvä musiikki. Minä nyt vain satun tykkäämään progesta siksi, että se tarjoaa musiikillisesti paljon. Kuten te kaikki varmaan tässä vaiheessa jo tiedätte, on musiikkimakuni laaja, vaikka itse sanonkin. Joten progekin on periaatteessa vain osa siitä. Joten en kuuntele progebiisejä "vau, osaapa tää Jeessi soittaa nopsasti 75/66 -tahtilajissa" -asenteella vaan asenne on enemmänkin tyyliin "vau, onpa tämä musiikki hienoa", eli kyseessä on taysin sama asia kuin kuuntelisin Neil Youngin kolmen minuutin kolmen soinnun folkbiisejä, koska nekin ovat hienoa musiikkia.
Muuten Ares, sanoit tuntevasi Mike Oldfieldin musiikkia hyvinkin. En tosin muista mitä mieltä sanoit olevasi siitä - koska sehän on myös progea - joten jos nyt samalla kertoisit myös mielipiteesi herrasta? Otetaan myös huomioon, että kun itse Oldfieldiin tutustuin, en ollut soittanut kitaraa kuin pari kuukautta, enkä muutenkaan tiennyt musiikista paljoakaan. Joka tapauksessa tykästyin heti.
Tämähän ei minulle kuulu, mutta ajattelin vaan todeta että taiteen sieluttomuudesta keskusteleminen on äärettömän typerää jos ottaa huomioon että taide on ainakin minusta subjektiivista. Ihan yksi lysti minulle mitä ihmiset kuuntelevat jos voivat rehellisesti sanoa saavansa siitä irti yhtä paljon kuin itse ainakin kuvittelen saavani taiteesta.
Taideteos joka kertoo minulle paljon sekä taiteilijasta että minusta itsestäni ei ehkä puhuttele vieressäni seisovaa kaveria lainkaan....so why bother?
Taideteos joka kertoo minulle paljon sekä taiteilijasta että minusta itsestäni ei ehkä puhuttele vieressäni seisovaa kaveria lainkaan....so why bother?
"wesnt" kirjoitti:
Tämähän ei minulle kuulu, mutta ajattelin vaan todeta että taiteen sieluttomuudesta keskusteleminen on äärettömän typerää jos ottaa huomioon että taide on ainakin minusta subjektiivista. Ihan yksi lysti minulle mitä ihmiset kuuntelevat jos voivat rehellisesti sanoa saavansa siitä irti yhtä paljon kuin itse ainakin kuvittelen saavani taiteesta.
Taideteos joka kertoo minulle paljon sekä taiteilijasta että minusta itsestäni ei ehkä puhuttele vieressäni seisovaa kaveria lainkaan....so why bother?
Se on kivaa.
Ja odotan edelleen vastausta Arselta sielullisesta musiikista.
"Mahti Ankka" kirjoitti:Allekirjoitan. Toivottavasti Arse vaivautuu vastaamaan vastakommentteihimme, sillä olisi harmi jos hyvä väittely loppuu alkuunsa, verrattuna vaikka Coma-Ankka-Nithian -väittelyyn, joka jatkui/uu jo kolmatta sivua...
Se on kivaa.
Ja odotan edelleen vastausta Arselta sielullisesta musiikista.
Nii-in, vuoden kiista -pystiä tässä havitellaan...
No ei.
Longa, vita Arse, odotan edelleen vastausta.
Niin ja että jotain pointtiakin tälle viestille saisi, niin sanottakoon, että Manic Street Preachersiin olen viime aikoina paremmin tutustunut ja se kyllä kieltämättä on melkoisen laadukas yhtye. Laulajan jotkut korkealta laulettavat osuudet joissain kappaleissa kuulostavat kyllä melko oudoilta, aivan kuin hän yrittäisi liikaa. Mutta sehän on pientä. Seuraavaksi pitäisi varmaankin David Gilmouren soololevyyn tutustua, arvostelujen mukaan ainakin loistava levy. Saapi nähdä.
Niin ja että jotain pointtiakin tälle viestille saisi, niin sanottakoon, että Manic Street Preachersiin olen viime aikoina paremmin tutustunut ja se kyllä kieltämättä on melkoisen laadukas yhtye. Laulajan jotkut korkealta laulettavat osuudet joissain kappaleissa kuulostavat kyllä melko oudoilta, aivan kuin hän yrittäisi liikaa. Mutta sehän on pientä. Seuraavaksi pitäisi varmaankin David Gilmouren soololevyyn tutustua, arvostelujen mukaan ainakin loistava levy. Saapi nähdä.
Tilasin äsken Kukunorista Foetus - Flow albumin ja ajattelin heittää samaan (järkyttävään about 8€) postikuluun jotain muutakin. Nine Inch Nails osastolta löytyi Live And All That Could Have Been tuplalevy hintaan viisi euroa. Normaalisti kyseinen levy on päälle kolmekymppiä.
Tiedä sitten mitä Kukunorin listauksissa on sekoiltu, mutta ihan kiusallani heitin tuonkin levyn mukaan, vaikka epäilen, tai oikeastaan tiedän tuon hinnan olevan virheellinen. Siinähän saavat itkeä meilillä tekemisiään.
Taas toisaalta, jos kyseinen "harvinainen" levy maksaisi vain sen viisi euroa ja saisinkin sen vielä, kusisin hunajaa viikon.
Tiedä sitten mitä Kukunorin listauksissa on sekoiltu, mutta ihan kiusallani heitin tuonkin levyn mukaan, vaikka epäilen, tai oikeastaan tiedän tuon hinnan olevan virheellinen. Siinähän saavat itkeä meilillä tekemisiään.
Taas toisaalta, jos kyseinen "harvinainen" levy maksaisi vain sen viisi euroa ja saisinkin sen vielä, kusisin hunajaa viikon.
Näin Arsen vastausta odotellessa voimme miettiä hetken historiaa ja palata vuoteen 2001. Mitäs kaikkea silloin tapahtuikaan? Hmm...Tsekki voitti jääkiekon MM-kisat, pari lentokonetta muokkasi maailmaa ja eräs Armenialais-Amerikkalainen bändi nousi valtavaan suosioon. Ai niin, taisi yksi kanadalainen herra nimeltä Devin Townsend tehdä yhden soololevynkin.
Terria
Tuossa joku aika sitten aloin kiinnostua todella paljon Devin Townsendin muustakin tuotannosta kuin Strapping Young Ladista. Juttuja olin lukenut paljon miehen muista projekteista ja kehujen jälkeen en voinut olla tutustumatta niihin. Nyt olen kuunnellut melko aktiivisesti herran kahta soololevyä, joista toinen on tänä vuonna julkaistu ja toinen tämä 2001-vuoden lätty. Terriaa olen kuunnellut enemmän, joten arvostelu tulee nyt siitä, vaikka tämän vuoden Synchestra-levy onkin tuoreempi tapaus. Se sitten mahdollisesti syssymmällä. Ja sitten asiaan.
En oikein tiennyt mitä odottaa tältä levyltä, mutta en ikipäivänä osannut kuvitella, että Townsendin soolotuotanto voisi olla niin erilaista Strapping Young Ladiin verrattuna. Ne ovat lähes vastakohtia. Siinä missä Strapping Young Lad on erittäin intensiivistä ja omaperäistä raskasta metallia, niin Townsendin soolotuotanto on todella rauhallista, eikä se kulje lähelläkään metallin rajoja. Jos minun pitäisi kuvailla tätä levyä yhdellä sanalla, niin se olisi sykähdyttävä. Helvetin sykähdyttävä. En oikein tiedä mihin genreen tämän levyn voisi luokitella, mutta progressiivinen industrial rock olisi varmaan lähimpänä, vaikka sekään ei kyllä kovin selkesti tätä levyä kuvaa. Levyn yleissaundi on kuitenkin todella täyteläinen ja jykevä, joka tekee tästä levystä todella raikkaan kuuloisen.
Levyn aloittava Olives on melko hämmentävä aloitus levylle, mutta se toimii introna (hiukan pitkänä sellaisena kylläkin) loistavasti. Kappaleessa kuuluu radioäänellä, kun joku mies tarjoaa drinkkiä jollekkin ja siihen oliiveja. Välillä kuuluu joitain akustisen kitara sointuja ja hiljalleen oudon hyminän ja rentojen rumpukuvioiden voimin kappale menee eteenpäin. Lopussa tulee hiukan raskaampi osuus ja biisi on paketissa. Ensivaikutelma levystä tämän perusteella ei varmaankaan ole vakuuttava, mutta intron tarkoitus on vain virittää kuuntelija johonkin tiettyyn tunnelmaan ja Olives onnistuu tässä mainiosti. Tämän jälkeen levy lähtee kunnolla käyntiin Mountain-kappaleella, jossa koneilla höystetyt saundit jylläävät hiljaa ja lujaa Devinin laulaessa mahtavia puhtaita osuuksia. Johonkin väliin on myös saatu SYL:stä tuttua karjumista, mutta sitä ilmenee hyvin vähän tällä levyllä yleensäkään. Jos tässä vaiheessa kuulija ei vielä ole täysin päässyt levyn juonesta kiinni, niin lätyn kolmas kappale, Earth Day laittaa palaset kohdalleen. Tämä melkein 10-minuuttinen erittäin mahtipontinen ja henkeäsalpaava teos jyllää koko ajan uskomattomalla vauhdilla (enkä nyt tarkoita tempoa) alusta loppuun ilman minkäänlaisia väsymisen merkkejä. Kappale on erittäin monivivahteinen ja siitä löytää aina uusia ulottuvuuksia. Juuri kun luulet tietäväsi kuinka kappale nyt jatkuu, niin se muuttuukin täysin ja asettaa uudet arvoitukset kuuntelijalle. Välillä meno on rauhallista, välillä ilmenee komeita ja sykähdyttäviä osuuksia, kunnes yhtäkkiä kappale täräyttää agressiivisen purkaukse, jonka jälkeen se muuttuu taas aivan uuteen muotoon. Missään vaiheessa kappale ei kuitenkaan menetä otettaan, vaan kaikessa värikkyydessään se pysyy vankkana yksilönä loppuun asti. Sanoitukset biisissä käsittelevät mielestäni luontoa ja sitä, että ihmisten pitäisi ymmärtää olla tuhoamatta sitä, ennenkuin on liian myöhäistä. Ehdottomasti tämän levyn paras kappale.
Levy jatkaa kulkuaan todella rauhallisella ja monipuolisella Deep Peace-kappaleella, joka on eräänlainen lohdutuskappale. Toimii varmasti, jos on hiukan allapäin. Edelleen levy vain jatkaa uskomattoman varmaa kulkuaan Canada-kappaleella, joka on todella hieno kunnianosoitus ja rakkaudentunnustus Townsendiltä isänmaataan kohtaan. Down and Under on jonkinlainen välisoitto levyllä, joka toimii mukavasti levyn keskellä hengähdystaukona. Parin kappaleen jälkeen päästään levyn yhteen tukipilariin, myöskin lähes 10-minuuttiseen Tiny Tears-kappaleeseen, joka on levyn rauhallisimpia biisejä. Todella kaunis kappale ihmissuhteista (tai sitten jostain muusta, paha sanoa). Kuten aiemmin sanoin, tämä levy ei menetä otettaan missään vaiheessa, sillä levyn päättävä Stagnant on levyn parhaimpia ja kauneimpia kappaleita. Kappale kertoo ilmeisesti ongelmien ja esteiden ylittämisestä, jolloin elämä voittaa ja kaikki kääntyy parhain päin. Erittäin hieno ja positiivinen lopetus muutenkin hyvin positiivisuutta uhkuvalle levylle.
Jos olette vähääkään kuulleet Strapping Young Ladia, niin tässä vaiheessa on varmaan enää turha sanoa, kuinka erilaista musiikkia mies sooloalbumeillaan tekee. SYL:issä Townsend käyttää pimeitä ja synkkiä puoliaan vahvasti hyväkseen ja ikäänkuin vastapainona hänen soolotuotantonsa keskittyy niihin valoisimpiin asioihin. En ole arvosteluissani vielä kertaakaan antanut millekään levylle täysiä pisteitä (Vaikka Rust in Peace käväisi lähellä), enkä helposti täysiä pisteitä annakaan, mutta en vain yksinkertaisesti näe mitään syytä olla antamatta viittä tähteä tälle levylle. Jos tekisin top-100 biisilistan nyt, niin ainakin 3 kappaletta tältä levyltä pääsisi siihen mukaan ja vieläpä hyvin korkealle. Devin Townsendistä on muodotumassa minulle Jumala.
Arvosana: *****
EDIT. Äh, väsyneenä tulee vähän outoja lauseita...
Terria
Tuossa joku aika sitten aloin kiinnostua todella paljon Devin Townsendin muustakin tuotannosta kuin Strapping Young Ladista. Juttuja olin lukenut paljon miehen muista projekteista ja kehujen jälkeen en voinut olla tutustumatta niihin. Nyt olen kuunnellut melko aktiivisesti herran kahta soololevyä, joista toinen on tänä vuonna julkaistu ja toinen tämä 2001-vuoden lätty. Terriaa olen kuunnellut enemmän, joten arvostelu tulee nyt siitä, vaikka tämän vuoden Synchestra-levy onkin tuoreempi tapaus. Se sitten mahdollisesti syssymmällä. Ja sitten asiaan.
En oikein tiennyt mitä odottaa tältä levyltä, mutta en ikipäivänä osannut kuvitella, että Townsendin soolotuotanto voisi olla niin erilaista Strapping Young Ladiin verrattuna. Ne ovat lähes vastakohtia. Siinä missä Strapping Young Lad on erittäin intensiivistä ja omaperäistä raskasta metallia, niin Townsendin soolotuotanto on todella rauhallista, eikä se kulje lähelläkään metallin rajoja. Jos minun pitäisi kuvailla tätä levyä yhdellä sanalla, niin se olisi sykähdyttävä. Helvetin sykähdyttävä. En oikein tiedä mihin genreen tämän levyn voisi luokitella, mutta progressiivinen industrial rock olisi varmaan lähimpänä, vaikka sekään ei kyllä kovin selkesti tätä levyä kuvaa. Levyn yleissaundi on kuitenkin todella täyteläinen ja jykevä, joka tekee tästä levystä todella raikkaan kuuloisen.
Levyn aloittava Olives on melko hämmentävä aloitus levylle, mutta se toimii introna (hiukan pitkänä sellaisena kylläkin) loistavasti. Kappaleessa kuuluu radioäänellä, kun joku mies tarjoaa drinkkiä jollekkin ja siihen oliiveja. Välillä kuuluu joitain akustisen kitara sointuja ja hiljalleen oudon hyminän ja rentojen rumpukuvioiden voimin kappale menee eteenpäin. Lopussa tulee hiukan raskaampi osuus ja biisi on paketissa. Ensivaikutelma levystä tämän perusteella ei varmaankaan ole vakuuttava, mutta intron tarkoitus on vain virittää kuuntelija johonkin tiettyyn tunnelmaan ja Olives onnistuu tässä mainiosti. Tämän jälkeen levy lähtee kunnolla käyntiin Mountain-kappaleella, jossa koneilla höystetyt saundit jylläävät hiljaa ja lujaa Devinin laulaessa mahtavia puhtaita osuuksia. Johonkin väliin on myös saatu SYL:stä tuttua karjumista, mutta sitä ilmenee hyvin vähän tällä levyllä yleensäkään. Jos tässä vaiheessa kuulija ei vielä ole täysin päässyt levyn juonesta kiinni, niin lätyn kolmas kappale, Earth Day laittaa palaset kohdalleen. Tämä melkein 10-minuuttinen erittäin mahtipontinen ja henkeäsalpaava teos jyllää koko ajan uskomattomalla vauhdilla (enkä nyt tarkoita tempoa) alusta loppuun ilman minkäänlaisia väsymisen merkkejä. Kappale on erittäin monivivahteinen ja siitä löytää aina uusia ulottuvuuksia. Juuri kun luulet tietäväsi kuinka kappale nyt jatkuu, niin se muuttuukin täysin ja asettaa uudet arvoitukset kuuntelijalle. Välillä meno on rauhallista, välillä ilmenee komeita ja sykähdyttäviä osuuksia, kunnes yhtäkkiä kappale täräyttää agressiivisen purkaukse, jonka jälkeen se muuttuu taas aivan uuteen muotoon. Missään vaiheessa kappale ei kuitenkaan menetä otettaan, vaan kaikessa värikkyydessään se pysyy vankkana yksilönä loppuun asti. Sanoitukset biisissä käsittelevät mielestäni luontoa ja sitä, että ihmisten pitäisi ymmärtää olla tuhoamatta sitä, ennenkuin on liian myöhäistä. Ehdottomasti tämän levyn paras kappale.
Levy jatkaa kulkuaan todella rauhallisella ja monipuolisella Deep Peace-kappaleella, joka on eräänlainen lohdutuskappale. Toimii varmasti, jos on hiukan allapäin. Edelleen levy vain jatkaa uskomattoman varmaa kulkuaan Canada-kappaleella, joka on todella hieno kunnianosoitus ja rakkaudentunnustus Townsendiltä isänmaataan kohtaan. Down and Under on jonkinlainen välisoitto levyllä, joka toimii mukavasti levyn keskellä hengähdystaukona. Parin kappaleen jälkeen päästään levyn yhteen tukipilariin, myöskin lähes 10-minuuttiseen Tiny Tears-kappaleeseen, joka on levyn rauhallisimpia biisejä. Todella kaunis kappale ihmissuhteista (tai sitten jostain muusta, paha sanoa). Kuten aiemmin sanoin, tämä levy ei menetä otettaan missään vaiheessa, sillä levyn päättävä Stagnant on levyn parhaimpia ja kauneimpia kappaleita. Kappale kertoo ilmeisesti ongelmien ja esteiden ylittämisestä, jolloin elämä voittaa ja kaikki kääntyy parhain päin. Erittäin hieno ja positiivinen lopetus muutenkin hyvin positiivisuutta uhkuvalle levylle.
Jos olette vähääkään kuulleet Strapping Young Ladia, niin tässä vaiheessa on varmaan enää turha sanoa, kuinka erilaista musiikkia mies sooloalbumeillaan tekee. SYL:issä Townsend käyttää pimeitä ja synkkiä puoliaan vahvasti hyväkseen ja ikäänkuin vastapainona hänen soolotuotantonsa keskittyy niihin valoisimpiin asioihin. En ole arvosteluissani vielä kertaakaan antanut millekään levylle täysiä pisteitä (Vaikka Rust in Peace käväisi lähellä), enkä helposti täysiä pisteitä annakaan, mutta en vain yksinkertaisesti näe mitään syytä olla antamatta viittä tähteä tälle levylle. Jos tekisin top-100 biisilistan nyt, niin ainakin 3 kappaletta tältä levyltä pääsisi siihen mukaan ja vieläpä hyvin korkealle. Devin Townsendistä on muodotumassa minulle Jumala.
Arvosana: *****
EDIT. Äh, väsyneenä tulee vähän outoja lauseita...
Suositelkaapas joku muuten joku SYL:in levy(jä), joka kannataisi ostaa.
Steely Dan - The Royal Scam
Circle - Forest
Kingston Wall - II
Näin tänään. Ensinmainittu nyt kuuntelussa.
Circle - Forest
Kingston Wall - II
Näin tänään. Ensinmainittu nyt kuuntelussa.
"Poni" kirjoitti:
Suositelkaapas joku muuten joku SYL:in levy(jä), joka kannataisi ostaa.
Kaikki.
Mutta 2005 vuoden Alien on paras, toinen levy City on ehkä rankin, ensimmäisessä 94-vuoden As heavy as a heavy thing -levyssä on käytetty koneita melko paljon, 2003 vuoden nimikkolevy on tasavarma mättö alusta loppuun ja uusin The New Black on monipuolinen, mutta muita levyjä rauhallisempi.
Itse aloittaisin Alienista, jonka jälkeen The New Black ja sitten vasta vanhempia tuotoksia järjestyksessä City, SYL ja viimeiseksi ensimmäinen.
Mutta kuten sanoin, kaikki.
Jos on joku joka on olevinaan hevari, muttei tiedä että The Scorpions on paras, niin tulkoon valistetuksi: The Scorpions on paras!!!!
The Scorpionsilla on muuten kaikkien aikojen paras intro kotisivuillaan ja sieltä löytyy muuten videoitakin noille pimeydessä eläville.
No, jos nyt totta puhutaan, niin The Scorpion vähän elähti, ja hyvän - ja täysin laaduttoman tuotannon raja voidaan vetää melko tarkkan vuoteen 1984. 70-luvulla The Scorpions oli yksi parhaista hevibändeistä, eikä ne sen ajan biisit vielätkään huonolta kuulosta. Jotenkin sääli että The Scorpionsin tunnetuin biisi on Wind Of Change, joka on täyttä roskaa. Toiseksi tunnetuin onkin sitten kaikkien aikojen paras "power balladi", Still Loving You. Molemmat kappaleet antavat The Scorpionsista kuitenkin melko väärän kuvan, sillä se on ihan kunnon hevibändi.
Jos joku kiinnostuu tutustumaan The Scorpionsin musiikkiin paremmin, niin levysuosituksia olisi In Trance, Virgin Killer, Black Out ja Love At First Sting.
The Scorpionsilla on muuten kaikkien aikojen paras intro kotisivuillaan ja sieltä löytyy muuten videoitakin noille pimeydessä eläville.
No, jos nyt totta puhutaan, niin The Scorpion vähän elähti, ja hyvän - ja täysin laaduttoman tuotannon raja voidaan vetää melko tarkkan vuoteen 1984. 70-luvulla The Scorpions oli yksi parhaista hevibändeistä, eikä ne sen ajan biisit vielätkään huonolta kuulosta. Jotenkin sääli että The Scorpionsin tunnetuin biisi on Wind Of Change, joka on täyttä roskaa. Toiseksi tunnetuin onkin sitten kaikkien aikojen paras "power balladi", Still Loving You. Molemmat kappaleet antavat The Scorpionsista kuitenkin melko väärän kuvan, sillä se on ihan kunnon hevibändi.
Jos joku kiinnostuu tutustumaan The Scorpionsin musiikkiin paremmin, niin levysuosituksia olisi In Trance, Virgin Killer, Black Out ja Love At First Sting.
Skorppareiden Holiday = sairaan kova!
Muutenkin toi Lovedrive-levy on mautonta kansikuvaa myöten täyttä tavaraa. Toisen kitaran varressa vierailee maestro itse, nimittäin Michael Schenker.
Vanhan kunnon heavy metallin saralta Saksanmaasta tulleista ei Scorpionsille pärjää kuin Accept ja Udo.
Muutenkin toi Lovedrive-levy on mautonta kansikuvaa myöten täyttä tavaraa. Toisen kitaran varressa vierailee maestro itse, nimittäin Michael Schenker.
Vanhan kunnon heavy metallin saralta Saksanmaasta tulleista ei Scorpionsille pärjää kuin Accept ja Udo.
Jos haluamme nusviilata, ja miksmme haluaisi, niin se on ihan Scorpions, ilman sitä "The" alkua.
Yksi kaverini on kovakin fani. Itse olen sitä mieltä, että ne ekat levyt Lonesome Crow'sta In Tranceen ovat parhaita. Ei se mitään loistavaa ole, mutta ihan kuunneltavaa silloin tällöin.
Mutta onhan se niin että krautrock > Scorpions, ynnä muu saksahevi.
Yksi kaverini on kovakin fani. Itse olen sitä mieltä, että ne ekat levyt Lonesome Crow'sta In Tranceen ovat parhaita. Ei se mitään loistavaa ole, mutta ihan kuunneltavaa silloin tällöin.
Mutta onhan se niin että krautrock > Scorpions, ynnä muu saksahevi.
"Kumiorava" kirjoitti:
Jos haluamme nusviilata, ja miksmme haluaisi, niin se on ihan Scorpions, ilman sitä "The" alkua.
http://www.the-scorpions.com/
Scorpions ilman "the" alkua viittaa johonkin paskaan 60-luvun purkkapoppi bändiin. Kun taas The Scorpions kertoo että kyse on juuri siitä Scorpionsista.
"Kaani" kirjoitti:Mauttomissa kansikuvissa kyllä Virgin Killer on ihan omaa luokkaansa. No onahn se alkuperäinenkin kansi jossa on alaston tyttö (siis ihan tyttö, ei nuori nainen) melko törkeä.
Muutenkin toi Lovedrive-levy on mautonta kansikuvaa myöten täyttä tavaraa.
Tuota Virgin Killerin kansikuvaa voisi verrata jopa The Rasmuksen kansikuviin. Kaikissa bändinjäsenet vaan seisovat tuppina ja tausta on editoitu muka hienoksi.
Jahkapahka.
Christ Illusion
Syy miksi arvostelen tämän vasta nyt: Ostin tämän Slayerin uusimman levyn heti julkaisuaikoihin, kuuntelin avoimin mielin parisen kertaa läpi, mutta jostain syystä en syttynyt, en sitten millään. Siinä sitten levyn kuuntelu jäi kokonaan, mutta silloin tällöin kuuntelin Slayerin vanhempaa tuotantoa. Sanottakoon myös, että aloin Slayeriin vasta tutustua kunnolla Christ Illusionin myötä. Noh, siinä vanhempaan tuotantoon tutustuin ja se alkoi kuulostaa yhä paremmalta ja paremmalta. Aluksi en Arayan äänestä oikein pitänyt, mutta nykyään siihen on tottunut ja sitä kuuntelee mielellään. Tämän viikon alussa päätin sitten koittaa tätä uutta levyä uudemman kerran, nyt kun olin bändiin paremmin tutustunut. Ja jumaliste, se kuulosti aivan erilaiselta kuin aluksi. Tämän viikon Christ Illusion on ollut TODELLA ankarassa kuuntelussa. Tälläkin hetkellä pyörii.
Levyn aloittava Flesh Storm antaa heti selkeän kuvan levyn luonteesta. Heti alusta lähtien napakkaa, nopeaa ja ennenkaikkea tarkkaa soittoa. Aloitusraita käytännössä tiivistää koko levyn sisällön, jota voisi kuvailla ammattitaidolla tehdyksi jyrähtäväksi thrash metalliksi. Toinen kappale Catalyst jatkaa vankkaa levyn kulkua samalla tutulla linjalla, eikä se eroa Flesh Stormista juuri miksikään. Ensimmäinen hiukan erottuva kappale on Eyes of the Insane, joka on tempoltaan hiukan hitaampi ja olemukseltaan hienosti erilainen. Tämän jälkeen jyrähtävä lähi-idän uskontoja käsittelevä Jihad on ehkäpä levyn paras kappale, joka on muita kappaleita monipuolisempi ja mukaansatempaavampi. Alun kitarakuvio, kappaleen keskellä soivat kitaramelodiat ja lopussa esiintyvä agressiivinen puheosuus tuovat mukavaa väriä kappaleeseen. Eikä sovi unohtaa Slayerille tuttuja tapposooloja, joita tällä lätyllä tosin ei esitellä niin innokkaasti kuin ensimmäisillä albumeilla. Levy jatkaa edelleen väsymätöntä menoaan ja loppua kohden kiihdytetään vielä mittarit tappiin. Loppupään Cult on myös tämän levyn parhaimmistoa, jossa Kristus saa kuulla hiukan kritiikkiä. Levyn päättävä Supremist on viimeinen puristus, joka loppuu tyylikkääseen pitkään feidautuvaan kitaran huiluääneen. Rauhallinen lopetus todella intensiiviselle levylle.
Sanomattakin selvää, tämä levy käsittelee vahvasti kristinuskoa ja uskontoja yleensäkin. Sanoitukset ovat mukavan kliseiset, vaikkakin pientä tarkkuutta Slayerin pojat olisivat voineet huomioida. Nimittäin jos ensin sanotaan, ettei Jeesusta ja uhrausta koskaan ollutkaan ja sen jälkeen uhotaan, että me ollaan valittu tiemme: 666, niin mistähän se se raamatusta lähtöisin oleva 666 sitten tulee? Liekö tahallinen vai tahaton virhe, paha sanoa (tämän huomion bongasin itse sitten Soundista). Mutta ei takerruta pikkujuttuihin, kyseessä on kuitenkin Slayer. Levyn kokonaissaundista voisin sanoa, että se kuulostaa perkeleen hyvältä. Rummut jylläävät todella mahtavasti koko levyn läpi, eikä niissä näy minkäänlaisia väsymisen merkkejä. Sama pätee muihinkin soittimiin. Koko ajan levyn alusta levyn loppuun soitto on todella intensiivistä ja virheetöntä, minkä takia täytyykin sanoa, että Slayerin ote ei ole ruostunut yhtään. Arayan ääni on myös hyvin miellyttävä ja edelliseen God Hates Us All -levyyn verrattuna paljon kypsempi, jos näin voisi sanoa. Erittäin hieno nähdä poikien saavan vielä "vanhoilla" päivillään näin mahtavaa tuotantoa aikaan.
Arvosana: ****+
Christ Illusion
Syy miksi arvostelen tämän vasta nyt: Ostin tämän Slayerin uusimman levyn heti julkaisuaikoihin, kuuntelin avoimin mielin parisen kertaa läpi, mutta jostain syystä en syttynyt, en sitten millään. Siinä sitten levyn kuuntelu jäi kokonaan, mutta silloin tällöin kuuntelin Slayerin vanhempaa tuotantoa. Sanottakoon myös, että aloin Slayeriin vasta tutustua kunnolla Christ Illusionin myötä. Noh, siinä vanhempaan tuotantoon tutustuin ja se alkoi kuulostaa yhä paremmalta ja paremmalta. Aluksi en Arayan äänestä oikein pitänyt, mutta nykyään siihen on tottunut ja sitä kuuntelee mielellään. Tämän viikon alussa päätin sitten koittaa tätä uutta levyä uudemman kerran, nyt kun olin bändiin paremmin tutustunut. Ja jumaliste, se kuulosti aivan erilaiselta kuin aluksi. Tämän viikon Christ Illusion on ollut TODELLA ankarassa kuuntelussa. Tälläkin hetkellä pyörii.
Levyn aloittava Flesh Storm antaa heti selkeän kuvan levyn luonteesta. Heti alusta lähtien napakkaa, nopeaa ja ennenkaikkea tarkkaa soittoa. Aloitusraita käytännössä tiivistää koko levyn sisällön, jota voisi kuvailla ammattitaidolla tehdyksi jyrähtäväksi thrash metalliksi. Toinen kappale Catalyst jatkaa vankkaa levyn kulkua samalla tutulla linjalla, eikä se eroa Flesh Stormista juuri miksikään. Ensimmäinen hiukan erottuva kappale on Eyes of the Insane, joka on tempoltaan hiukan hitaampi ja olemukseltaan hienosti erilainen. Tämän jälkeen jyrähtävä lähi-idän uskontoja käsittelevä Jihad on ehkäpä levyn paras kappale, joka on muita kappaleita monipuolisempi ja mukaansatempaavampi. Alun kitarakuvio, kappaleen keskellä soivat kitaramelodiat ja lopussa esiintyvä agressiivinen puheosuus tuovat mukavaa väriä kappaleeseen. Eikä sovi unohtaa Slayerille tuttuja tapposooloja, joita tällä lätyllä tosin ei esitellä niin innokkaasti kuin ensimmäisillä albumeilla. Levy jatkaa edelleen väsymätöntä menoaan ja loppua kohden kiihdytetään vielä mittarit tappiin. Loppupään Cult on myös tämän levyn parhaimmistoa, jossa Kristus saa kuulla hiukan kritiikkiä. Levyn päättävä Supremist on viimeinen puristus, joka loppuu tyylikkääseen pitkään feidautuvaan kitaran huiluääneen. Rauhallinen lopetus todella intensiiviselle levylle.
Sanomattakin selvää, tämä levy käsittelee vahvasti kristinuskoa ja uskontoja yleensäkin. Sanoitukset ovat mukavan kliseiset, vaikkakin pientä tarkkuutta Slayerin pojat olisivat voineet huomioida. Nimittäin jos ensin sanotaan, ettei Jeesusta ja uhrausta koskaan ollutkaan ja sen jälkeen uhotaan, että me ollaan valittu tiemme: 666, niin mistähän se se raamatusta lähtöisin oleva 666 sitten tulee? Liekö tahallinen vai tahaton virhe, paha sanoa (tämän huomion bongasin itse sitten Soundista). Mutta ei takerruta pikkujuttuihin, kyseessä on kuitenkin Slayer. Levyn kokonaissaundista voisin sanoa, että se kuulostaa perkeleen hyvältä. Rummut jylläävät todella mahtavasti koko levyn läpi, eikä niissä näy minkäänlaisia väsymisen merkkejä. Sama pätee muihinkin soittimiin. Koko ajan levyn alusta levyn loppuun soitto on todella intensiivistä ja virheetöntä, minkä takia täytyykin sanoa, että Slayerin ote ei ole ruostunut yhtään. Arayan ääni on myös hyvin miellyttävä ja edelliseen God Hates Us All -levyyn verrattuna paljon kypsempi, jos näin voisi sanoa. Erittäin hieno nähdä poikien saavan vielä "vanhoilla" päivillään näin mahtavaa tuotantoa aikaan.
Arvosana: ****+
"Hyrkanos" kirjoitti:Miksi sitten kaikkialla (mm. Wikipediassa) bändin nimi on ihan Scorpions, ja kun kaikissa levynkansissa lukee Scorpions? Sama asia esim. Eaglesin kanssa, sitäkin kaikki luulevat The Eaglesiksi, vaikka oikea nimi on ihan Eagles. Syy tuolle nettisivulle on se, että scorpions.com vie pornosivulle, (wtf?) tai ainakin näin luulisin.
http://www.the-scorpions.com/
Scorpions ilman "the" alkua viittaa johonkin paskaan 60-luvun purkkapoppi bändiin. Kun taas The Scorpions kertoo että kyse on juuri siitä Scorpionsista.
"Hyrkanos" kirjoitti:Minusta Virgin Killerin alkuperäinen kansi on aika mielenkiintoinen. Ainakin provosoiva ja ristiriitainen, ja luulisin että sitä sillä ajettiin takaa.
No onahn se alkuperäinenkin kansi jossa on alaston tyttö (siis ihan tyttö, ei nuori nainen) melko törkeä.
"Kumiorava" kirjoitti:
Miksi sitten kaikkialla (mm. Wikipediassa) bändin nimi on ihan Scorpions
Siksi että se on bändin nimi. Mutta kun se halutaan erottaa vanhemmasta Scorpionsista, se on The Scorpions. The ei tietääkseni ole kovinkaan usein ollut varsinainen osa nimeä (mm. The Rasmus oli poikkeus), vaan juuri erottajana sekaannusten välttämiseksi.
Esim: "Tonight's guest, Idiots", tuo puhuttuna mieleen että vieraana on idiootteja, kun taas "tonight's guest, The Idiots, kertoo että kyse on erisnimestä.
Ainakin provosoiva ja ristiriitainen, ja luulisin että sitä sillä ajettiin takaa.
Nykyään ei juuri tulisi mieleen että King Of Power Ballads on joskus ollut aikansa kohutuimpia hevibändejä. Tosin tuolloin ei juuri ollut kuin Black Sabbath ja Judas Priest kilpailemassa.
"Kumiorava" kirjoitti:
Tässä olis tällaista, mikäli ketään kiinnostaa.
Onko tuo siis aivan omatekemäsi? Melko vakuuttavaa. Rauhallinen ja tunnelmallinen veisu. Oikein hieno kappale.
EDIT. Kommentoinpa vielä, tuo kappale kuulostaa kokonaisuudessaan tajunnanvirran luomalta inprovisaatiolta. Otetaan kitara käteen, syvennytään asiaan ja annetaan musiikin hoitaa homman.
"Kumiorava" kirjoitti:
Tässä olis tällaista, mikäli ketään kiinnostaa.
Omatekemäsi varmaan, ihan hyvä viisuhan tuo on, vaikka ei oikein pure minuun tuon tyyliset kappaleet.
"Mahti Ankka" kirjoitti:
Onko tuo siis aivan omatekemäsi? Melko vakuuttavaa. Rauhallinen ja tunnelmallinen veisu. Oikein hieno kappale.
EDIT. Kommentoinpa vielä, tuo kappale kuulostaa kokonaisuudessaan tajunnanvirran luomalta inprovisaatiolta. Otetaan kitara käteen, syvennytään asiaan ja annetaan musiikin hoitaa homman.
"THE_Phenomenal" kirjoitti:
Omatekemäsi varmaan, ihan hyvä viisuhan tuo on, vaikka ei oikein pure minuun tuon tyyliset kappaleet.
Kiitoksia molemmille. Jotenkin arvasin, että Mahtis tykkäisi. :>
On joo ihan omatekemä. Kuten tuossa lukeekin, ihan fiilispohjalta, eli oli nyt vaan sellainen fiilis että pitää tehdä jotain tajuntaa laajentavaa seikkailua. Tulevaisuudessa vaikkapa sitten jotain vähän erilaista.
"Kumiorava" kirjoitti:
Kiitoksia molemmille. Jotenkin arvasin, että Mahtis tykkäisi.
On joo ihan omatekemä. Kuten tuossa lukeekin, ihan fiilispohjalta, eli oli nyt vaan sellainen fiilis että pitää tehdä jotain tajuntaa laajentavaa seikkailua. Tulevaisuudessa vaikkapa sitten jotain vähän erilaista.
Jees, mielenkiinnolla ainakin minä odottelen.
Kumiorava: pidä tuo projekti omanasi. Itse pidin kappaleesta ainakin juuri sen takia, että siinä ei ollut sitä bändiä häärimässä taustalla.
(Ihan vaan siltä varalta, että tämä olisi tyypillinen "toistaiseksi ilman bändiä" -tapaus.)
(Ihan vaan siltä varalta, että tämä olisi tyypillinen "toistaiseksi ilman bändiä" -tapaus.)
Ajattelin sitten että alan sivistämään itseäni kuuntelemalla yhden uuden levyn päivässä. Tosin, tämä tuskin onnistuu kun luultavasti kuuntelen paljon rokkia, joka varmaankin vain taannuttaa.
Silloin parempina warepäivinä tuli n. 100 levyä waretettua. Niistä n. 80 on sellaisia jotka kannattaa kuunnella, ja joita en ole kuunnellut kokonaan. Nyt mennee uutama päivä Judas Priestin levyihin, josta jatkanen hevilinjalla vielä jonkin aikaa. Ongelmaa tulee kun pitää löytää uutta kuunneltavaa. Hyllyssähän olisi paljonkin levyjä joita en ole kuunnellut, mutta ne ovat vinyylija, ja soittimen neula on ollut rikki ties kuinka kauan.
Tulavaisuutta varten haluaisin siis suotuksia mitä musiikkia kannattaa kaivella. Vaatimuksena on ettei artisti ole mikään mainstrean- vakio (koska ne keksin ilman vihjailujakin), mutta artistilla on kuitenkin tuhansia faneja ympäri maailmaa, eikä musiikki ole kovin suljetun piirin juttu (esim. norjalainen bläkki/trance, dance ym roska). Jos artisti ei ole tehnyt kuin muutaman kelvollisen levyn, on se hyvä huomioida.
Todennäköisesti tulen katsomaan tämän ketjun läpi, joten ketjussa (ainakaan usein) mainittuja ei kannata ehdotella.
Suosittelen samanlaista projektia muillekin. Senhän ei tarvitse maksaakaan paljon (edes laillisena), sillä kaverit/kirjasto on keksitty.
Silloin parempina warepäivinä tuli n. 100 levyä waretettua. Niistä n. 80 on sellaisia jotka kannattaa kuunnella, ja joita en ole kuunnellut kokonaan. Nyt mennee uutama päivä Judas Priestin levyihin, josta jatkanen hevilinjalla vielä jonkin aikaa. Ongelmaa tulee kun pitää löytää uutta kuunneltavaa. Hyllyssähän olisi paljonkin levyjä joita en ole kuunnellut, mutta ne ovat vinyylija, ja soittimen neula on ollut rikki ties kuinka kauan.
Tulavaisuutta varten haluaisin siis suotuksia mitä musiikkia kannattaa kaivella. Vaatimuksena on ettei artisti ole mikään mainstrean- vakio (koska ne keksin ilman vihjailujakin), mutta artistilla on kuitenkin tuhansia faneja ympäri maailmaa, eikä musiikki ole kovin suljetun piirin juttu (esim. norjalainen bläkki/trance, dance ym roska). Jos artisti ei ole tehnyt kuin muutaman kelvollisen levyn, on se hyvä huomioida.
Todennäköisesti tulen katsomaan tämän ketjun läpi, joten ketjussa (ainakaan usein) mainittuja ei kannata ehdotella.
Suosittelen samanlaista projektia muillekin. Senhän ei tarvitse maksaakaan paljon (edes laillisena), sillä kaverit/kirjasto on keksitty.
Death - Human
Death - Leprosy
Faith No More - Angel Dust
Slayer - Reign in Blood
Tuollainen sanoisinko tiukka satsi lähti netistä pari päivää sitten tilaukseen ja piakoin pitäisi postiluukusta tupsahtaa sisään. Deathiin olen tässä yrittänyt kunnolla tutustua viime aikoina (tälläkin hetkellä Symbolic soi) ja innostukseni vain kasvoi Sakarakeikan jälkeen, kun Marko Annala hehkutti Deathia. Kysyi yleisöltä, kuinka moni omistaa kaikkien aikojen parhaita albumeja ja Deathin Leprosy oli hänelle yksi näistä (ylläri, Open Casket löytyy tuolta levyltä). Innostus bändiä kohti on siis suuri täällä tällä hetkellä.
Muuten GoreKhan (tai joku muu asiasta tietävä), jos viitsisit, niin voisitko hiukan sanoa mitkä olisivat parhaita albumeja Faith No Morelta? Angel Dustia olen lähinnä vain kuunnellut (ja hiukan myös Album of the year on soinut, mutta ei paljoa) ja se ainakin toimii kuin häkä (siksi se lähtikin nyt tilaukseen).
Death - Leprosy
Faith No More - Angel Dust
Slayer - Reign in Blood
Tuollainen sanoisinko tiukka satsi lähti netistä pari päivää sitten tilaukseen ja piakoin pitäisi postiluukusta tupsahtaa sisään. Deathiin olen tässä yrittänyt kunnolla tutustua viime aikoina (tälläkin hetkellä Symbolic soi) ja innostukseni vain kasvoi Sakarakeikan jälkeen, kun Marko Annala hehkutti Deathia. Kysyi yleisöltä, kuinka moni omistaa kaikkien aikojen parhaita albumeja ja Deathin Leprosy oli hänelle yksi näistä (ylläri, Open Casket löytyy tuolta levyltä). Innostus bändiä kohti on siis suuri täällä tällä hetkellä.
Muuten GoreKhan (tai joku muu asiasta tietävä), jos viitsisit, niin voisitko hiukan sanoa mitkä olisivat parhaita albumeja Faith No Morelta? Angel Dustia olen lähinnä vain kuunnellut (ja hiukan myös Album of the year on soinut, mutta ei paljoa) ja se ainakin toimii kuin häkä (siksi se lähtikin nyt tilaukseen).
"MahtiAnkka" kirjoitti:
Muuten GoreKhan (tai joku muu asiasta tietävä), jos viitsisit, niin voisitko hiukan sanoa mitkä olisivat parhaita albumeja Faith No Morelta? Angel Dustia olen lähinnä vain kuunnellut (ja hiukan myös Album of the year on soinut, mutta ei paljoa) ja se ainakin toimii kuin häkä (siksi se lähtikin nyt tilaukseen).
Jokainen neljästä Pattonin laulamasta FNM-levystä(Real Thing - Album of the Year) on mainio, joten siinä mielessä ei voi pieleen mennä jos jonkun niistä valitsee.
Tosin jos on tottunut kuuntelemaan juurikin noita 90-luvun albumeja niin Real Thingissa saattaa pistää korvaan Pattonin erikoinen laulutyyli(verrattuna myöhempään), herra tuppaa välillä honottamaan jopa Nylon Beat -tyyliin
Siitäkin huolimatta on tuo levy rautaisaa, joskin varsin kasaria, Faith No Morea. Levyn nimikkobiisi esim. yksi bändin parhaista vedoista.
Chuck Moseleyn laulamat kaksi ekaa lättyä kannattaa jättää viimeiseksi hankintalistalla, koska herran huojuva punk-mongerrus on aikamoinen shokki kun sen ekan kerran kuulee.
Noiltakin kahdelta levyltä toki muutama toimiva raita löytyy kunhan Chuckin ulosantiin jotenkin tottuu, mutta siltikin yhtye on aika lapsen kengissä vielä noilla levyillä.
Okei kiitän kovasti. Täytyy siis jokaiseen tutustua. Siirrytään nyt vaikka tuohon album of the yeriin seuraavaksi ja sitten siihen vanhempaan tuotantoon. Voisipa nuo ei-Pattonin aikaiset tuotoksetkin kokeilla.
En tiedä missä muuallakaan tätä olisin kysynyt joten...
Mikä on se Metallican biisi jossa alussa kuuluu sodan ääniä ja sitten helikopterin ääniä?
Mikä on se Metallican biisi jossa alussa kuuluu sodan ääniä ja sitten helikopterin ääniä?
"rossatron" kirjoitti:One.
Mikä on se Metallican biisi jossa alussa kuuluu sodan ääniä ja sitten helikopterin ääniä?
"mostal0" kirjoitti:
Oon kuullut sellaista huhua, että kun Priestin pojat potkivat vanhan rumpalinsa pois ja ottivat ennen Painkillerin äänityksiä Travisin mukaan, ajattelivat että vittuillaan nyt oikein kunnolla ja pistivät sellaisen rumpusoolon introksi, mihin vanha jannu ei pystynyt, mutta Travis pystyi. Levyn ja nimikkobiisin alkuun tarkoituksella, että jos vahingossakaan kuulisi, vituttaisi mahdollisimman paljon.
Aika reilua jos näin on
Niin, ja Travis on maailman kovimpia rumpaleita.
Siirrän keskustelun tännepuolelle, jotta topit saavat olla rauhassa siellä missä topit ovat.
Judas Priestistä ja hyvistä rumpaleista tuli mieleen että Simon Phillips, joka on soitti rumpuja Priestin Sin After Sin levyllä. Travisista en tiedä, mutta Phillips ainakin kuuluu viiden maailman parhaan kevyen musiikin rumpalin joukkoon. Mieleen tulee vain yksi Phillipsiä parempi, Jeff Porcaro. Yhteistä näille on se että molemmat ovat soittaneet Totossa (Phillips soittaa vieläkin Totossa).
Jeps, Priestillä on ollut kovia rumpaleita
Simon Phillips on kyllä todella kova.
Mainittakoon vielä se, että herralla oli Sin After Sinin ääntitysten aikoihin ikää 17 vuotta. Joten nuorena se on vitsa väännettävä.
Mainittakoon vielä se, että herralla oli Sin After Sinin ääntitysten aikoihin ikää 17 vuotta. Joten nuorena se on vitsa väännettävä.
"Genghis Khan" kirjoitti:
Mainittakoon vielä se, että herralla oli Sin After Sinin ääntitysten aikoihin ikää 17 vuotta. Joten nuorena se on vitsa väännettävä.
Konservatiivisen matematiikan mukaan 1977-1957 on 20. Ei sillä, eipä sekään kovin korkea ikä ole. Phillips aloitti ammattisoittamisen 12 vuotiaana, joten tuohon loppukommenttiin pitää yhtyä.
^Hoho, mitähän sitä on täällä päässä liikkunut korvien välissä kun tollasta oon menny laskeskelemaan. No eipä silti mittään, nuori jannu ollut, tosta kolmen ikävuoden lisästä huolimatta.
np. Black Sabbath - Falling off the Edge of the World
np. Black Sabbath - Falling off the Edge of the World
Olisiko asiantuntija-apua? Vuosia passiivisesti kuunneltuani Foo Fightersin yhtä ainoaa kappaletta, Everlongia, haluaisin tutustua vähän laajemminkin heidän tuotantoonsa. Mikähän levy olisi eniten Everlongin kuuloinen? (Pehmeä lasku, näes - epäilen ainakin että suurin osa tuotantoa on melko kaukana siitä biisistä..)
Megadeth - So Far, So Good... So What? Melko aliarvostettu levy, silä olen lykännyt sen kuuntelemista jo jonkin aikaa (koska luotin arvostelijoihin, jotka sanoivat sitä huonoksi), mutta nyt sitten se tuli läpi kuunneltua. kerrankin tuli vastaan iloinen yllätys. Levy ei ollut ainoastaan mainettaan parempi, vaan suorastaan loistava. No, sen kummemmin teorisoimatta, se on täyttä heviä, vihoviimeistä meteliä (ja laulajakin on kuin peikko), niinkuin kunnon hevin pitää ollakin. Jostain syystä siitä tosin tuli mieleen enemmän Metallica, kuin Megadeth, mutta Metallica fanit lienevät eri mieltä Oli se kuitenkin parempi kuin yksikään Metallican levy. Levy toimi varsin hyvänä lopetuksena (arvostelijoiden/fanien) väkisin luomaan trilogiaan, joka siis käsitti Megadethin kolme ensimmäistä levyä. Teoriassahan se on Megadethin täydellisin levy, sillä se yhdistää Youthanasian teemat Killing Is My Businessin mättöön.
Summarum. So Far, So Good... So What on loistava paketti lapsellisen hyvää heviä!
Summarum. So Far, So Good... So What on loistava paketti lapsellisen hyvää heviä!
Hyrkanos puhuu asiaa. Tosiaankin lukuisten arvostelijoiden lyttäämä levy, joka kuitenkin todellisuudessa on todella toimiva kokonaisuus. Itse pidän sitä Megadethin kolmanneksi parhaana levynä. Ei yhtään heikkoa lenkkiä, jopa Sex Pistols -coveri toimii ja sopii levyn hieman punkmaisen ja räkäiseen yleisilmeeseen mainiosti.
Parin vuoden takainen remasterointi teki tälle levylle todella hyvää ja osoitti kuinka helvetin hyvä levy se oikeasti on.
Mustaine itsehän oli halunnut jo 90-luvun alusta asti remasteroida kyseisen levyn. Taisi olla pojilla levytyksen ja tuotannon aikaan mielenkiinnot aivan jossain muualla kuin itse levyn äänityksissä.
Set the Wolrd Afire on puhdasta thrashmaniaa!
Parin vuoden takainen remasterointi teki tälle levylle todella hyvää ja osoitti kuinka helvetin hyvä levy se oikeasti on.
Mustaine itsehän oli halunnut jo 90-luvun alusta asti remasteroida kyseisen levyn. Taisi olla pojilla levytyksen ja tuotannon aikaan mielenkiinnot aivan jossain muualla kuin itse levyn äänityksissä.
Set the Wolrd Afire on puhdasta thrashmaniaa!
Itse pidän tuota levyä myös varsin hyvänä, enkä oikein ymmärrä mistä kaikki puheet levyn paskuudesta tulevat. No joo, ehkä Mustaine ja pojat olivat pienissä huumehöyryissä, mutta ottaen olosuhteet huomioon, niin se on todella kovatasoinen levy. Ei lukeudu kylläkään omiin Megadeth-suosikkeihini, mutta hieno albumi joka tapauksessa. Eritoten In My Darkest Hour kuuluu Megadethin parhaimmistoon. Hieno kunnianosoitus Cliff Burtonin muistolle.
"Genghis Khan" kirjoitti:
jopa Sex Pistols -coveri toimii
Siinä ne paljon parjatut väärin lauletut kohdatkan ei ole ollenkaan huono asia, sillä on vaikea uskoa että Sex Pistols tekisi jotain paremmin kuin Mustaine Olihan ilmeisesti Killing Is My Businessin These Boots myös "väärin laulettu" Megadethin versio These Bootsista on muuten ehkä paras koveri missään koskaan!
Meikä kuuntelee puolalaista räppiä. Aah, sielu lepää kun Azhbenakim vetää settii...
R.I.P. Pauli Matti Juhani Leskinen 1950-2006
Toden totta, musiikkimaailma suree jälleen. Lepäile Juice rauhassa.
Lepää rauhassa Juice.
Ei todellakaan mikään mukava uutinen kuulla heti herättyä. Juicen tuotantoon en ole yhtään tutustunut (ainakaan vielä), mutta mies oli kuitenkin sen verran merkittävä tekijä, että harmittaa kaikkien fanien ja vaikutteita ottaneiden artistien puolesta. :/
JUICE!?!?!?
NOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOO!!!!!!!!!!
Erittäin harmillista, taas yksi "suuri suomalainen" menetettiin. Toisaalta tämä oli kyllä jo odotettavissa, kun kerran n. 3 askia meni tupakkaa päivässä tällä jätkällä. Ei sellainen käyttö hyvääkään tee.
NOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOO!!!!!!!!!!
Erittäin harmillista, taas yksi "suuri suomalainen" menetettiin. Toisaalta tämä oli kyllä jo odotettavissa, kun kerran n. 3 askia meni tupakkaa päivässä tällä jätkällä. Ei sellainen käyttö hyvääkään tee.