Foorumiarkisto

"Genghis Khan" kirjoitti:
Listat ovat aina subjektivisia, joten eipä niiden takia kannata verikyyneliä vuodattaa. Ja onhan populäärikulttuurissa varmasti sata tärkeämpää kitaristia, eritoten tuollaisen lehden näkökulmasta.

Slashit sun muut olivat nimenomaan oikein kunnolla featuroitu, eli mitä enemmän oli sex, drugs & rock 'n' roll -asenteella mukana sekä oli vielä julkaissut muutaman turhan kitaraliruttelu-sooloalbumin, sitä parempi. Pyyteettömän taitaville Adrian Smithille sekä Dave Murraylle ei siis löytynyt tilaa, kun eivät olleet tuohon muottiin sopivia. Tämä taas todistaa totta kai myös sen, että Iron Maiden on aina ollut yhtye, eikä kenenkään sen jäsenen egoa palveleva kokonaisuus.

"Genghis Khan" kirjoitti:
Enemmän kuin osiensa summa, vaikka yksilöinäkin olivat kaikki omien instrumenttiensa hienoja ja persoonallisia taitajia.

Ozzy oli silti kyllä heikoin lenkki tuossakin poppoossa. Hänellä oli vähän liiankin erikoinen ääni. Ehkä se on silti niin, että Ozzysta joko pitää tai ei. Minä en siis erityisemmin pidä.

Nykyaikanahan Ozzy on pelkkä varjo omasta itsestään. Sharon vaimo syöttää hänelle vain valheita. Äänikin on karmeankuuloinen sekä 1980-luvun huumeiden hullu käyttäminen on johtanut siihen, että mies vain nojaa mikkiständiinsä, mitä hän on oikeastaan tehnyt Black Sabbathista lähtien, sekä lukee tele-prompterista laulujen sanat.

En oikein ymmärrä muutenkaan tätä musiikin listaamista. Viimeistään siinä vaiheessa, kun väsäsin sitä omaa top 100-listaani älysin, kuinka turhaa touhua se on. Ehkä jotkut netissä olevat interaktiiviset kyseisen yhteisön jäsenten antamille arvosteluille perustuvat listat ovat suuntaa-antavempia, koska ne muuttuvat koko ajan - esim. RateYourMusicin listat. Listoja on toki sinänsä hyvä olla olemassa, koska niiden kautta voi löytää uutta musiikkia, mutta useimmiten ne eivät kohtaa muuta kuin kritiikkiä. Hyvänä esimerkkinä Radio Rockin kaikkien aikojen 100 parasta levyä -lista, joka on lähinnä naurettava. Mutta kas, tässäkin oli minun oma mielipiteeni, jonka mukaan lista on hanurista, kun siellä ei ole sitä ja sitä levyä. Mutta tuskin olen mielipiteeni kanssa yksin, että Sgt. Pepperin pitäisi olla Kornin levyjen yläpuolella, eikä päinvastoin. Vaikka koko kanavakin on melko naurettava, että ihan sama.

Mutta joo, vanha Sabbath on hienoa musiikkia, Ozzy on nykyään pelle ja Iron Maidenin yksi vahvuuksista on se, ettei se varsinaisesti rakennu yhden miehen show'lle tai kitaristien pippelinpyöritykseen, vaan ihan oikeaan bändisoittoon. Tämä lienee myös syy sille, miksi miehitys on ollut lähes aina sama.

"Kumiorava" kirjoitti:
En oikein ymmärrä muutenkaan tätä musiikin listaamista. Viimeistään siinä vaiheessa, kun väsäsin sitä omaa top 100-listaani älysin, kuinka turhaa touhua se on.

Tuollaisia listauksia on kuitenkin hauska lukea. Ehkä ihmismielen halu saada lisää tietoa vaikuttaa siihen, että niitä joka paikassa nykypäivänä viljellään. Kaiken lisäksi listoja on myös mukava tehdä itse niin kuin täälläkin on tapana ollut tehdä.

"Kumiorava" kirjoitti:
Hyvänä esimerkkinä Radio Rockin kaikkien aikojen 100 parasta levyä -lista, joka on lähinnä naurettava. Mutta tuskin olen mielipiteeni kanssa yksin, että Sgt. Pepperin pitäisi olla Kornin levyjen yläpuolella, eikä päinvastoin. Vaikka koko kanavakin on melko naurettava, että ihan sama.

Olen samaa mieltä kanssasi tuosta seikasta. Muutenkin koko Radio Rock saisi vaihtaa paremmat juontajat, Klaus Flamingia sekä Jone Nikulaa lukuun ottamatta, taajuuksille. Lisäksi Radio Rockin soittolistat ovat tylsiä sekä vaihtuvat todella hitaasti, mikä tekee kyseisen radiokanavan kuuntelun pitkässä juoksussa puuduttavaksi.

Radio Rock on ihan kammottavaa kuunneltavaa. Tosin, viikon sisällä olen kuullut sieltä Toolin Vicariouksen ja kaksi Wolfmother-biisiä kerralla. Valoa tunnelin päässä-/kö? Soittolista on liian suppea, etenkin kun kanavan slogan "Soitetaan mitä halutaan" viittaisi johonkin rock-orientoituneeseen Radio Helsinkiin tai Bassoradioon. Valitettavasti kanavaa on välillä pakko kuunnella työpäivien aikana ja fiilis lähtee usein jo ensimmäisten minuuttien kohdalla kun soimaan pärähtää Kornin uusi sinkku, Apulannan Paha ihminen, Tankianin kammottava Sky Is Over tai mikälie, Danko Jonesin Code of the Road tai joku muu top 20 -tehosoittolistalta löytyvä biisi (joita Jone Nikula tosi aidosti kaikkia hehkuttaa sitten omassa uuden rockin ilta -ohjelmassaan, no ainakin helppoa duunia Jonelle kun menee vain studioon ja jauhaa paskaa valmiiksi valituista biiseistä).

Pthyi pthyi pthyi, isohko formaatin muutos olisi tarpeen. Juontajatkin (joista suurin osa on vähintäänkin siedettäviä, luojan kiitos) varmasti tahtoisivat soittaa musiikkia hieman monipuolisemmin.

"Marshallsaaret" kirjoitti:
Radio Rock on ihan kammottavaa kuunneltavaa. Tosin, viikon sisällä olen kuullut sieltä Toolin Vicariouksen ja kaksi Wolfmother-biisiä kerralla. Valoa tunnelin päässä-/kö? Soittolista on liian suppea, etenkin kun kanavan slogan "Soitetaan mitä halutaan" viittaisi johonkin rock-orientoituneeseen Radio Helsinkiin tai Bassoradioon. Valitettavasti kanavaa on välillä pakko kuunnella työpäivien aikana ja fiilis lähtee usein jo ensimmäisten minuuttien kohdalla kun soimaan pärähtää Kornin uusi sinkku, Apulannan Paha ihminen, Tankianin kammottava Sky Is Over tai mikälie, Danko Jonesin Code of the Road tai joku muu top 20 -tehosoittolistalta löytyvä biisi (joita Jone Nikula tosi aidosti kaikkia hehkuttaa sitten omassa uuden rockin ilta -ohjelmassaan, no ainakin helppoa duunia Jonelle kun menee vain studioon ja jauhaa paskaa valmiiksi valituista biiseistä).

Pthyi pthyi pthyi, isohko formaatin muutos olisi tarpeen. Juontajatkin (joista suurin osa on vähintäänkin siedettäviä, luojan kiitos) varmasti tahtoisivat soittaa musiikkia hieman monipuolisemmin.

Löysääppäs vielä vähän lisää niitä housuja senkin lökäpöksy.

Radio Rock on hieno kanava. Ei tarvitse cd-levyjä kuunnella, kun voi vain kuunnella Radio Rockia. Onneksi ne soittaa just sellaista musiikkia, mistä minäkin pidän. Radio Rock

On sinänsä hassua haukkua Radio Rockia listasta joka on ihmisten itsensä äänestämä...

"The Goldberg" kirjoitti:
On sinänsä hassua haukkua Radio Rockia listasta joka on ihmisten itsensä äänestämä...

Tuleeko sinulle jonkin sortin yllätyksenä, että pidän suurten massojen musiikkimakua vähintäänkin huonona?

"The Blasterpiece" kirjoitti:
Radio Rock on hieno kanava. Ei tarvitse cd-levyjä kuunnella, kun voi vain kuunnella Radio Rockia. Onneksi ne soittaa just sellaista musiikkia, mistä minäkin pidän. Radio Rock

Ei ole.

Radio Rockin taso on laskenut viimeisen vuoden aikana erittäin rajusti. Oikeastaan, RR oli alkuvaiheessa hyvä kanava, koska se erottui muista kanavista selkeästi. Mutta tällä hetkellä se musiikki menee jälleen siihen samaan massapaskaan, mihin muutkin kanavat.

Muutenkin tuo Blassupiecen ÄIJJÄily on lähinnä naurettavaa pelleilyä.

Kaikki mitä radiosta tulee on sellaista mitä ei jaksa kuunnella muuten kuin automatkoilla. Tai no... en kuuntele siltikään. Mp3-soittimet on onneksi keksitty.

Jeps, mainstream on paskaa melkee joka asiassa.

Kaikki paitsi Lasse Mårtensson on turhaa.

Ankka Rock sitten oli ja meni. Käteen jäi sekä paskaa, että kultaa. Ismo ja Ville olivat viikonlopun kuninkaat. Lauri oli myös ihan jees, muttei näiden poikien tasoa. Hanoi Rocksin missasin paria viimeistä kappaletta lukuunottamatta (viime viikkona illat venyivät aamuun ja aamut iltaan), mutta vaikutti siltä, ettei se nyt niin kova ollutkaan. Energiaa Mikella oli, muttei se enää samanlainen tiikeri ole kuin aiemmin.

Sää tosissaan oli pääosin sateista kylmyyttä, jonka vuoksi fiilis oli ajoittain aika maassa, mutta onneksi noiden tiettyjen esiintyjien (Villen ja Ismon) aikana oli suhteellisen sadetonta, ellen nyt aivan väärin muista. Ismo tosissaan on jotain aika uskomatonta - vielä vajaan 30 vuoden jälkeenkin se antaa näkemyksiään tästä pallosta niin Hassisen Koneen, Sielun Veljien kuin myöhempien projektiensa muodossa. Ehdottomasti viikonlopun kovin esiintyjä ja pitänee kattelle, joska sitä lähtisi seuraamaan Ismon ja Tehon single-keikkojakin. Saa nähdä...

Ville oli Ville. En tarkalleen tiedä, mitä se tarkoittaa, mutta tämän pienen esimaun jälkeen Ville vaikuttaa kovalta jätkältä, jolla on paljon lahjoja. Ääni on hieno ja musa on hyvää... lyhkäsiä tarinoitakin se kertoili biisien välillä, esimerkiksi miten niiden päälle oltiin räitty joskus alkuajoilla, kun musa oli/ei ollut tarpeeksi saatanallista tai jotain sinne päin... Pitää kyllä oikeasti tutustua paremmin tuohon HIM:iin, niin kovalta kun se vaikuttaa.

Ennen festareita ehdin jo fiilistellä niitä päättävää PMMP:tä, mutta itse soiton aikana fiilis oli jotakin muuta - järkyttävää yleisön nuoleskelua ja sellaista peruspaskaahan se musa on - ehkä jonkinlaista sanomaa löytyy, mutta sekin on kirjoitettu niin yksinkertaiseen ja pinnalliseen muotoon, etten kyllä voi ymmärtää, miten joku voi siitä pitää. Muutenkin niillä on se rooli päällä siellä lavalla, eli vaikka tuollainen iskisikin, niin kyllä siitä näkee, ettei se ole aitoa. Tottakai tähän aikaan myös satoi, mutta niin turhautunut ja vittuuntunut fiilis oli, että päätin lähteä kesken kaiken menemään, vaikka muut kaverit sinne jäivätkin.

Kaiken kaikkiaan tuli viikonlopun aikana todistettua, että paljon täällä on paskaa, mutta kyllä sieltä ne rikkauden ja kauneuden hedelmätkin löytyvät, kunhan vaan osaa etsiä. Tosin koskaan ei voi tietää, mistä ne löytää, mutta kyllä niitä on - uskokaa pois. En vielä osaa sanoa, lähdenkö toisenkin kerran Ankka Rockiin, mutta eihän sitä vielä tarvitse päättää. Syksy ja Talvi on tulossa ja sehän on loistavaa aikaa tutustua uuteen ja käydä klubi-keikoilla, ja niin pois päin... Ei tässä kai muuta, nyt lepuuttamaan kipeää selkää ja muutenkin väsynyttä kroppaa aina päätä myöten Hassisen Koneen "Harsoinen Teräs" -albumin muodossa. Heippa.

PMMP on tosiaankin pari ylikasvaneita teinejä, ei voi ymmärtää kriitikoiden antamaa suosiota. Mutta Hassisen Koneen tuotanto tosiaankin on aika lailla loistavaa. Ismo teki kyllä parhaat levynsä Koneen riveissä.

Joo, itsekin tuli tosiaan festareilla viikonloppuna pistäydyttyä, mutta ei suinkaan Ankkarockissa, vaan Facesissa. Tämä maanmainio etnofestivaalihan järjestetään tuossa noin viiden kilometrin päässä Billnäsin ruukissa, joten toki sinne oli mentävä. Tämä oli nyt kolmas kerta, ja ensimmäinen kerta kun olin siellä kahtena päivänä. Musiikillinen kirjo oli laaja, vaikka painottuihan se johonkin reggaen ja afrikkalaisen musiikin välimaastoon.

Ensimmäisenä päivänä jäivät mieleen ainakin paikallisen folk-taiteilija Sami Kukan todella tyylikäs ja rauhallinen Pekka Strengin mieleen tuonut setti. Sami tuli nähtyä aiemmin myös Kaustisella, mutta tunnelmaa voisi tällä keikalla kuvailla todella tiiviiksi, koska yleisö istui lavalla Samin ympärillä kuuntelemassa. Tämä tosin johtui varmaankin siitä, että keikan aikana satoi vettä, vaikka iltaa myöden selkenikin. Myös röyhkeää funkia vetänyt Eternal Erection oli päälavalla todella vakuuttava. Sisälavalla esiintynyt Maria Gasolina oli myös positiivinen yllätys, jonka musiikki muistutti lähinnä klezmeriä tai skata. Nämä kaksi muutakin olivat siis suomalaisia bändejä.

Lauantain parasta antia taas oli upean tunnin setin vetänyt Pekko Käppi, joka säesti hypnoottista lauluääntään jouhikolla. Biisit olivat eteerisiä kansanlaulelmia, milloin naispaholaisista, milloin Väinämöisestä. Taisi miehen musiikki miellyttää muitakin, sillä hän sai käydä vetämässä kolme encorea. Päivän käsittämättömin tapaus oli tosin se, että rantalavalta palatessamme törmäsin Värttinän Susan Ahoon, joka itse asiassa ensin bongasi minut. Minähän tapasin tytöt silloin aiemmin Kaustisella, joten tässähän voi sanoa jo olevansa vanhoja tuttuja... Taisimme molemmat olla yhtä yllättyneitä ja hölmistyneitä. Minussa olikin havaittavissa lievää hyperaktiivisuutta loppuillan.

Illan päätti ehkä omalta kohdalta odotetuin esiintyjä, eli Asa, jolla oli mukanaan mainio Jätkäjätkät-bändinsä. Asa sentään on Suomen mielenkiintoisin räppäri ja Loppuasukas on yksi vuoden kovimmista suomalaisjulkaisuista. Keikan aluksi kirjailija J.K. Ihalainen ilmaantui lavalle lukemaan Alkuasukas-biisin lyriikan. Keikan alku tosin lykkääntyi mikrofoniongelmien takia vartilla, joka tarkoitti sitä, että encoreita ei vedetty, koska nähtävästi kahdelta piti keikka lopettaa. No, tästäkin huolimatta varsin mainio meininki keikalla oli. Hallissa tosin oli vain sietämättömän kuuma, ja kitaraa sekä mandoliinia soittanut Joska Josafat toivottikin yleisön tervetulleeksi Suomen suurimpaan saunaan. Saunasta sitten suihkuun, koska ulkona taas vaihteeksi satoi. Enpä ole ennen pyöräillyt Karjaan keskustan läpi puoli kolmelta yöllä kaatosateessa. No, onneksi kamera selvisi vaurioitta.

Tiedän, että Mahti Ankka lukee tätä threadia corpse paintit naamallaan ja tahtoisin esittää hänelle (kyllä, sinulle) kysymyksen: luin kaikkien aikojen top 100 -listasi ja enempää makuasioihin puuttumatta (kun oma listani näyttäisi hieman erilaiselta) kysyn faktapohjalta: miten kukaan, siis _kukaan_ voi mainita Sigur Rosin tuotannosta ()-levyn JA jättää mainitsematta Agaetis Byrjunin, vuosituhannen vaihteen ajan tärkeimmän ja parhaan levyn?

Asiasta toiseen, edessäni on tällä hetkellä kaksi pe-la lippua Flow Festivalille. Money in the bank. Eniten kiinnostaa Jesse ja Top Billin livenä; ei sillä etteivät esim. The Roots, Mum, 22PP, CSS, Sebastien Tellier, Kings of Convinience sun muut kiinnostaisi.

Sébastien Tellier olisi kyllä tosiaan kiva nähdä livenä, sen verran mielenkiintoista on herran musiikki. On niistä euroviisuista näköjään jotain hyötyä, että sain tutustua näinkin mielenkiintoiseen lauluntekijään. L'Incroyable Verite on varsin mainio levy, en yhtään ihmettele miksi sen sanotaan kuulostavan varsin paljon Robert Wyattin ja Syd Barrettin tuotoksilta. Toki mies meni sitten elektronisemmaksi, mutta kyllä tuo elektroninenkin puoli toimii. Tuo Flow'n ikäraja vaan pistää vähän jurppimaan. Kuusumun Profeettakin olisi tuolla, mutta heidän missaaminen ei haittaa, sillä Porin teatterissa järjestetään taas suuri spektaakkeli 30.8., joten sinne siis!

"Marshallsaaret" kirjoitti:
Tiedän, että Mahti Ankka lukee tätä threadia corpse paintit naamallaan ja tahtoisin esittää hänelle (kyllä, sinulle) kysymyksen: luin kaikkien aikojen top 100 -listasi ja enempää makuasioihin puuttumatta (kun oma listani näyttäisi hieman erilaiselta) kysyn faktapohjalta: miten kukaan, siis _kukaan_ voi mainita Sigur Rosin tuotannosta ()-levyn JA jättää mainitsematta Agaetis Byrjunin, vuosituhannen vaihteen ajan tärkeimmän ja parhaan levyn?

Helppoa: En ole kuullut kyseistä levyä vielä. Sigur Rossilta ovat tutut tällä hetkellä vain ( ) ja Takk, mutta tottakai niihin muihinkin tulee tartuttua kun sopiva tilaisuus ilmenee. Minulla on itseasiassa hyvin monta sellaista yhtyettä kuuntelussa joilta en ole pitkän ajan kuuntelunkaan jälkeen saanut vielä kaikkia levyjä lautaselle. Ja nyt kun intissä on niin kaikki tuntuu vähän polkevan paikallaan muutenkin. Mutta otan heti tuon levyn paremmin korvan taakse, kun sitä noin kerran hypetät, onhan Ros ainakin noiden kahden levyn perusteella erinomainen yhtye.

np. Reverend Bizarre - III: So Long Suckers

Taitaa olla pian reippasti yli puoli vuotta kun tätä levyä olen kuunnellut. Se ei johdu siitä että en haluaisi kuunnella sitä, ei todellakaan. Nyt muutaman kuukauden on ollut jo palava halu kuunnella jälleen tämä levy läpi, mutta massiivisen yli kaksi tuntisen kestonsa ja lyhyiden lomien ansiosta en ole mahdollisuutta saanut. Nyt on talo tyhjänä, saa luukuttaa kaikin sielun voimin ilman häiriötekijöitä. Suurempaa tunnelatausta en ole tainnut millään levyllä koskaan tavata. Edelleen viime vuoden kovin tuotos, vaikka Between The Buried And Men Colors välillä meinaakin ohitella.

np. Evergrey - The Inner Circle

Taas tuli napattua mukaan kolmisen levyä helsingistä, ja levyhylly kattaakin tällä hetkellä 37 teosta, lähes kaikki (30?) ainakin tänä vuonna hankittu, en siis paljoa mitään muuta ostelekkaan nykyään. Ja mikäs siinä. Tänään mukaan tarttui Dark Tranquillityn Damage Done, joka on Blackihtavaa jöötteporia, ja jonka ostoa olen jostain syystä pantannut hieman tuonnemmaksi aina, noh, nyt tarttui mukaan. Toisena tuli mukaan Hypocrisyn Catch 22, joka on kaikin puolin hyvä levyt, eikä läheskään niin tappohenkinen, kun vaikka katsotaan Hypocrisyn death metallista alkutaivalta, parin ensimmäisen albumin puolesta. Kolmantena lähti sitten vielä tuo Evergreyn The Inner Circle. Tuo onkin kahta aikaisempaa levyä rauhallisempi, välillä mennään kuitenkin vähän rankemmallakin puolella, mutta kyllä tuollaisia hiljaisia ja akustisia tulee pari vastaan. Kaikin puolin loistava levy, plus sitten sisältää sen joskus foorumillakin esiintuodun When The Walls Go Down, joka on yksi synkimmistä, ja tunteikkaimmistakin kappaleista jota olen ikinä kuullut.

Tuossa vielä tuo biisi, video vaikka ei ole virallinen, saa kelvata.
http://www.youtube.com/watch?v=nT7hjl5j4s0

Viimeaikojen saatossa on tullut myös ostettua Nick Cave & The Bad Seedsin Dig, Lazarus, Dig; sekä Soilworkin a Predators Project, jotka lähtivät melko halpaan hintaan jokikinen. Seuraavaksi varmaankin voisi hankkia Arenan Contagion, joka on hieno progelevy, sitten lisäksi Mushroomheadin Savior Sorrow, jollain tapaa hyvä levy myöskin.

Nick Cave & The Bad Seedsiin pitäisi itsekin tutustua paremmin, tällä hetkellä plakkarissa vain yhtyeen Murder Ballads -levy. Joka onkin jo melkoista timanttia. Melko rauhallista piano/laulu painotteista menoa, vaikka välillä meno yltyy jopa avantgardisiin mittoihin. Eikä sovi tietenkään unohtaa levyn suht synkähköjä sanoituksia, jotka on toteutettu melkein jopa hupaisasti. Luo ihan uuden aspektin koko sopalle.

Erityispisteet myös Kylie Minoguen suoritukselle kappaleessa Where The Wild Roses Grow, todella hyvin toimii vuorotteluvokalisointi Nickin karismaattisen saundin kanssa. Osaakos kukaan perehtyneempi muuten suositella muita Caven levyjä?

Nämä pojat tekevät hyvää musiikkia. Teemoina ovat pääasiassa rakkaus ja sen aiheuttamat ongelmat, mutta kaikessa "yksinkertaisuudessaan" tämä on varsin toimivaa tunteilua. Hempeää, kaunista, ihanaa... aah, Dingo on Dingo - harmi vain, että nykyään Neumann kaikessa epäihanuudessaan on tuhoamassa sitä hienoa muistoa, jonka Dingo jätti jälkeensä.

Kaunista.

PS. http://www.youtube.com/watch?v=9D0wWAq8bCM

"Mahti Ankka" kirjoitti:
Osaakos kukaan perehtyneempi muuten suositella muita Caven levyjä?

Makuasioita tietysti, mutta mielestäni miehen paras levy on selkeästi Henry's Dream, synkkää mutta tarttuvaa, enimmäkseen akustista, gootti/folk/kantri -synkistelyä. Muita tosi hyviä omalla listallani ovat mm. Tender Prey, Let Love In, From Her to Eternity. Eikä sovi myöskään unohtaa miehen wanhaa bändiä, eli legendaarista gootti/post-punk -yhtyettä, The Birthday Partya, jonka tuotanto oli ehkäpä jopa parempaa kuin Bad Seedsin.

Dingohallahan on valitettavasti huono maine. Oikeasti yhtyehän teki 80-luvulla kymmenittäin hyviä biisejä. Unohtakaa Autiotalo, vaikka hyvä biisi onkin. Parhaat-kokoelma on oiva esimerkki yhtyeen laajasta laaturepertuaarista, kaksi cd:llistä hyviä biisejä. Toki voi olla Pori-lisää ihan sen takia että itsehän olen tullut pakkosyötetyksi siitä asti kun synnytyspaskat lähtivät korvista kätilön käsittelystä. Toki nykyinen Dingo on ansainnut kaiken rapansa mitä niskaan saa.

Kuten on myös Yökin, mutta yhtyeen debyytti Varietee ja sitä seurannut Nuorallatanssija ovat mainioita rock-levyjä. Tuolloin nuorilta kolleilta löytyi vielä vähän punk-runtua ja muutenkin särmää. Taiteellisestihan bändi kuoli siihen kun Jussi Hakulinen lähti yhtyeestä 80-luvun puolessavälissä ja Lindholmin Olli jäi yksin vastuuseen laulujen teosta. Ja kaikki tietävät miten siinä kävi.

np. Kauko Röyhkä - Terveisiä kalojen maailmasta
Kauko vääntää Velvet Underground -lainan Lady Godiva's Operation avantgardisesta noiserockista kokeilevaksi uudeksi aalloksi. Eihän tätä muuten kuin melodialtaan samaksi tunnista, ihan oikeasta Kauko-materiaalista tämä menisi. Isot peukut.

Olen kahden vaiheilla pitäisikö lähteä huomenna (siis lauantaina, nyt on perjantai) Tampereelle katsomaan Suomi-ilmiö konserttia. Esiintyjinä Popeda (hyvää äijä-musiikkia), Ismo Alanko Teholla sekä Eppu Normaali. Viimeinen näistä on sellainen, jota en ole nähnyt, ja pelkään alitajuisesti koko ajan, että nyt ne tekee viimisen keikkansa... Eihän Eput enää samalla tasolla ole kuin silloin 80- (ehkä jopa 90-luvun alussakin), mutta sen verran tärkeä bändi henkilökohtaisesti, että jossain vaiheessa se on nähtävä. Ja edellisen keikkansahan Eput tekivät viime marraskuussa, joten melkeinpä tässä kirjoitellessani teen sellaisen päätöksen, että minä lähden Tampereelle - sielläkään ei ole tullut käytyä sitten 6-8 vuoden takaisen futisturnauksen. Hei, hoi, mustaa makkaraa!

PS. Ei kolmea ilman neljättä - mukana on myös PMMP... tosin sen aikana maistellaan tuoppia - sieltä, kun löytää musiikkia parempaa.

(omistettu J-Dubille, joka on TAMPEREELTA)



EDIT: HAHAHAHAHAHHAAHHAHAHAHAHAHAHAHAHH!

Aikataulu

14.00 Portit auki. Anniskelu-alue aukeaa (K-18)
15.00-16.00 PMMP
16.30-17.40 Ismo Alanko Teholla
18.10-19.30 Popeda
20.00-22.00 Eppu Normaali

Eihän sille mitään voi, jos on paska lämppäri! HAHAHAHAHAHAHAHAHA!

Sinuna en nauraisi mitään, jos mainitset samassa lauseessa Popedan ja äijän...

Kuvottavin suomirockin ilmentymä, jää jopa Mambakin toiseksi.

No miten sen nyt ottaa... tottapuhuakseni en ole muutamaa kappaletta enempää kuullut ja se äijä-musiikkikin oli vain sellainen kuvaus siitä musasta. Eivät ne minusta sillä lailla äijiä ole, vaan tyyliltään sen verran yksinkertaista ja tökeröä, että voi kutsua äijäksi.

Mutta Eputhan ne oikeasti siellä kiinnostaa, Ismosta ja Tehosta puhumattakaan.

Oli kieltämättä huvittavaa, kun kesällä Jazzien yhteydessä järjestetyssä Suomi-areena -politiikkatapauksessa esiintyivät Eino Grön, Olli Lindholm ja Neumann (kaikki siis porilaisia) ja MTV3:n toimittaja ihmetteli, miten Porista voi tulla näin paljon hyvää musiikkia.

Ja Popedasta voi kaikessa junttiudessaan repiä jotain (tahatonta) huumoria, mutta Yö on aika surullinen tapaus.

Mutta unohtakaamme nämä synkät asiat, ja muistelkaamme eilisiltaa, kun Hartwall-areenan täytti Neil Youngin musiikki. Niin, olihan siellä lämppäämässä joku Von Herzen Brothers, mutta sillä aikaa keskustelin isäni hyvän tutun, toimittaja-kirjailija Outi Poppin kanssa David Byrnestä. VHB:tä piti kyllä vilkaista, mutta soittivat vain puolisen tuntia, niin eihän siinä ehtinyt.

Itse Youngin settihän oli sitten jotain aivan käsittämätöntä. Keikka alkoi Ragged Gloryn Love and Only Lovella, ja loppui noin paria tuntia myöhemmin Beatles-coverilla A Day in the Life. Se oli myös ainoa biisi jonka tiesin etukäteen esitettävän, koska tämä oli kai ainoa jota oli esitetty pysyvästi koko kiertueen ajan. Tähän väliin mahtui yksi täysin uusi biisi, joka nähtävästi esitettiin ensi kertaa kiertueella, pari valintaa uudelta levyltä, muutama harvinaisempi ja toki monta klassikkoa.

Luonnollisesti esimerkiksi Cortez the Killer, Heart of Gold ja vaikkapa Words olivat mielettömän upeita livevetoja, suuria Young-klassikoita, joita viimein pääsi kuulemaan livenä. Mutta esimerkiksi uusimmalta Chrome Dreams II -levyltä soitettiin sen parhaat biisit, eli jopa klassikkoainesta oleva Spirit Road ja vartin mittainen No Hidden Path, joka keikkaversiona venyi 20-minuuttiseksi jamitteluksi, eikä siitäkään huolimatta alkanut tylsistyttämään missään vaiheessa.

Vaikka Neil ei riehunut lavalla vanhaan tyyliinsä, oli hänen kitaransoitossaan edelleen se sama raaka ja hurja ote mitä olen keikkataltioinneilta tottunut näkemään. Ja jos sitä maailman parasta kitarasoundia ei koskaan pystytä löytämään, niin eilen ainakin kuultiin maailman tähän mennessä parasta kitarasoundia, joka on raakuudessaan jotain aivan mieletöntä.

Eikä sovi toki unohtaa viittä muuta bändin jäsentä - joihin kuului mm. Neilin vaimo Peggy Young - koska soundi oli todella hyvin soiva, olematta kuitenkaan turhan kovaääninen. Vaikka bändi siis ei soittanut järin kovaa, loi Young kuitenkin paikkapaikoin aika mielettömiä kitaravalleja. Hyvänä esimerkkinä tuo keikan päättänyt Beatles-cover, jonka orkestericrescendoa matkittiin niinkiin onnistuneesti, että ennen viimeistä sointua Young oli riuhtonut jo kolme ylintä kieltä kitarastaan poikki.

Kyllähän tämä oli yksi parhaita näkemiäni halli-/stadionkeikkoja. Tämä oli paljon energisempi kuin kesäkuun ensimmäinen päivä esiintynyt Bob Dylan (vaikka tämä on ymmärrettävissä, onhan Dylan Youngia paljon vahempi), eikä sortunut pöhköön yleisön kosiskeluun kuten Springsteen. Young antoi mahtavan musiikkinsa puhua puolestaan, mutta ei toki myöskään unohtanut kontaktia yleisönsä kanssa. On se äijä!

Sitten tuli myös hankittua Reverend Bizarren ja Rättö ja Lehtisalon split-vinyyli Joose Keskitalon uusimman, Kolmas Maailmanpalo -yhtyeen kanssa tehdyn leyn kera. Molemmat tulivat kerran tässä kuunneltua, ekalla taattua doomia ja psykedeelistä keskiaikaismetsäprogea, toisella maailmanlopun folkia uskonnollisin maustein.

"Kumiorava" kirjoitti:
Oli kieltämättä huvittavaa, kun kesällä Jazzien yhteydessä järjestetyssä Suomi-areena -politiikkatapauksessa esiintyivät Eino Grön, Olli Lindholm ja Neumann (kaikki siis porilaisia) ja MTV3:n toimittaja ihmetteli, miten Porista voi tulla näin paljon hyvää musiikkia.

He tekevät loistavaa musiikkia vieläkin. Ainoita suomalaisia bändejä, joita tulee oikeasti kuunneltua Teräsbetonin ohella. Kyllä siinä jäävät Sielun veljet sun muut Tehoilut aika kaus taakse.

Perustele mulle, mitä Yö sanoo sulle? Mulle se on... onneton.

Ismo se kertoo kaiken, kaiken, mitä tarvitsen. Eput ne laulaa innossaan, sitä ei kukaan kiistää saa!

"finlay" kirjoitti:
Perustele mulle, mitä Yö sanoo sulle? Mulle se on... onneton.

Ismo se kertoo kaiken, kaiken, mitä tarvitsen. Eput ne laulaa innossaan, sitä ei kukaan kiistää saa!

Yö on ollut minulle lapsesta saakka tärkeä. Vaikea sanoa syytä, miksi. Jokin Yön musiikissa vain kiehtoo. Molempien laulajien äänet esimerkiksi ovat jotenkin omalaatuisia, eikä Yön musiikki muutenkaan ole Popedan tyylistä, monotonisen suoraviivaista instrumentaalisesti. Lyriikatkin ovat koskettavia, eikä niissä riimitellä liikaa niin kuin joissain Eppujen biiseissä.

Ismo Alangon äänestä en ole ikinä pitänyt. Siksi myös kyseisen tyypin tuotanto ei toimi millään tavalla. Suomirockin heikkous lieneekin tylsissä perussuomalaisen kuuloisissa lauluäänissä sekä liian yksinkertaisissa sävellyksissä. Siinä suhteessa siis Yö on minusta poikkeus Dingon tapaisesti, sillä heidän soundistaan sekä musiikistaan löytyy nyansseja sekä tunteita, jotka iskevät minuun. Suomalainen melankolia ei siis liiemmin uppoa minuun.

Katso Saimaa-ilmiö. Se kääntää pääsi varmasti.





Nojoo, ei kai tässä oikein pahemmin vastaansanomista ole - jos ei tykkää, niin ei tykkää... mä taas tykkään.

Myönnetään, se Hakulisen aikainen Yö on ihan siedettävää. Mutta Olli Lindholmin Yö on ehkä naurettavin suomalainen bändi ikinä. Tavallisesti en jaksa valittaa jonkun tietyn bändin huonoudesta, mutta kun nyt Yö tuli puheeksi, niin täytyyhän niitä vähän haukkua. Lyyrikat eivät ole koskettavia, ne ovat typeriä. Sävellykset ovat siirappisia ja naiveja, sovitukset tökeröintä iskelmää. Dingo sen sijaan teki aikoinaan ihan kelpoa musiikkia, itse joskus natiaisena kuuntelin bändiä aika innoissani, eikä se nykyäänkään mitenkään hirvitä. Oman aikansa hyvää musiikkia.

Ismon soolotuotanto on melko tuntematonta Suomen puusta putoamista lukuunottamatta, mutta kuten olen jo todennutkin, Hassisen Kone ja Sielun Veljet ovat kovaa tavaraa. Ismon äänikin oli näissä bändeissä parempi kuin mitä se on nykyään, kun äijä tuppaa nykyään narisemaan vähän liikaa. Alkuaikojen levyillä oli enemmän asennetta.

Ja ilikeltä meni näemmä vähän ohi tuo Pori-kommenttini, sillä se oli lähinnä ironinen heitto liittyen kyseisen kaupungin nykyajan skeneen, josta tietenkään ei mainittu halaistua sanaa tuossa ohjelmassa.

"Kumiorava" kirjoitti:
Ja ilikeltä meni näemmä vähän ohi tuo Pori-kommenttini, sillä se oli lähinnä ironinen heitto liittyen kyseisen kaupungin nykyajan skeneen, josta tietenkään ei mainittu halaistua sanaa tuossa ohjelmassa.

Kyllä minä ironian tajusin, mutten tuota kytköstä Porin "nykyajan skeneen". Tarkoitatko siis, että ennen Porissa tehtiin parempaa musiikkia vai, että yleensäkin porilainen musiikki on huonoa?

"ilike" kirjoitti:

"Kumiorava" kirjoitti:
Ja ilikeltä meni näemmä vähän ohi tuo Pori-kommenttini, sillä se oli lähinnä ironinen heitto liittyen kyseisen kaupungin nykyajan skeneen, josta tietenkään ei mainittu halaistua sanaa tuossa ohjelmassa.

Kyllä minä ironian tajusin, mutten tuota kytköstä Porin "nykyajan skeneen". Tarkoitatko siis, että ennen Porissa tehtiin parempaa musiikkia vai, että yleensäkin porilainen musiikki on huonoa?

Kyllä se pojat on niin että Porista tulee nykypäivinä helvetin hyvää musiikkia.

"Stefa" kirjoitti:
Kyllä se pojat on niin että Porista tulee nykypäivinä h**vetin hyvää musiikkia.

Juurikin näin.

Minulla menee aina Ismot ja Ilkat sekaisin. Varmaan tuhat kertaa kysynyt että kumpi se nyt oli se Neljän Ruusun laulaja, Ilkka se varmaan oli. Neljä Ruusua on muuten ainoa mielestäni hyvä yhtye, joka suomenkielellä laulaa, vaikka aika usein osa sanoituksista kuulostaa vähän oudoilta

(Joskus virta katkeaa tai sitä on liikaa
mut voi tahto nuorallatanssijan nostaa ilmaan)

(Sun täytyy mennä,
sillä sana on vapaa ja laitteet liikkumaan on pantu sinua varten)


(On jumalten kuvia painettu mainoksiin
Ne hyökkää mun päälle ja jyllää mut tainnoksiin
Ei kannata sortua, annan itselleni vinkin
Mutta iloa saattaa suoda sittenkin)

Muuten musamakuni on monista muista ihmisistä poiketen rap- hip hop- ja RnB-musiikkiin pohjautuva. Tosin sillä periaatteella menen että melkein kaikilta yhtyeiltä mitä vastaan tulee niin ainakin yksi hyvä kappala löytyypi.

Stefa lähinnä viittaa niihin tusinametallibändeihin joissa muutamat frenditkin veivaavat. Silkkaa paskaa.
Lehtisalo-Rättö -mafia kuitenkin tekee ehkä Suomen mielenkiintoisinta musiikkia tällä hetkellä, pl. Tampereen Viihdeimperiumi.
Ja Yöstä sen verran, että nuorena poikana jopa Olli osui napakymppiin, debyytin Pro Patricia on hienoimpia suomalaisia pasifistisia lauluja.

Oli sun mielestä tusinametallia tai ei. Porista tulee Suomen parasta musiikkia.

Nähdään tänään Baarikaapissa Stefa?

Onko oikein kutsua Black Sabbathia metalliksi? Siinäpä vaikea kysymys. Bändin raskauttahan ei voi kukaan kieltää, edelleen maailman raskaimpia yhtyeitä. Kuitenkin metalliksi kutsuminen sulkee Sabbathin liian pieneen piiriin, evää siltä niitä mahdollisuuksia mitä bändi on aina käyttänyt. Sabbath on heavy rockia, sillä on rockin liikkumatila, Sabbath voi tehdä eteerisen mestariteoksen kuten Planet Caravanin, Sabbath voi kokeilla erilaisempaa ilmaisua. Metalliksi taggaaminen ei palvele Sabbathia. Sabbath ei ole metallia, Sabbath on jotain metallin yläpuolella. Jotain kaunista, jotain parempaa. Sabbath on jumalaisuuden ilmentymä populäärimusiikin kirjavassa kerhossa. Kertokaa mielipiteenne.

Voimme myös laajentaa keskustelun koskemaan laajemmin Sabbathista sikiännyt genreä eli doomia. Onko se metallia vai vain äärimmäisen raskasta rockia. Genressä elää kuitenkin tuo 70-luvun henki vahvana, ei tarvitse triggerointi-kilkatteluita eikä synteettisiä saundeja. Doom kumpuaa maasta, doom kumpuaa luonnosta. Se oli aikansa kokeilevaa rockia ja edelleen se edustaa rock-musiikin periksiantamatonta äärilaitaa. Siinä kiteytyy ihmisen halu mennä äärimmäisyyksiin. Ja ennen kaikkea siinä elää vahvasti Mick Jaggerin, Pete Townshendin, Jimi Hendrixin ja kumppaneiden lannistumaton henki. Jotain sellasta minkä metalli murhasi jo neljännesvuosisata sitten.

Ymmärtäkää ettei tämä ole hetken mielijohde vaan useina unettomina öinä olen edellämainittua asiaa punniskellut. Black Sabbath ei ole metallia. Doom ei ole metallia. Jatkakaa aiheesta, kiitos.

"Genghis Khan" kirjoitti:
Onko oikein kutsua Black Sabbathia metalliksi? Siinäpä vaikea kysymys.

Ei se nyt niin vaikea kysymys ole. Jos osaa vastata siihen ,onko mielekästä kutsua yhtään mitään musiikkia metalliksi, niin saadaan myös vastaus tuohon. Black Sabbath, Led Zeppelin ja muut vastaavat tekijät 70-luvun alusta määrittelivät musiikillaan mitä se metalli on. On muistettava että metallin kaavamaisen tarkka määrittäminen, jakaminen eri alagenreihin ja erottaminen hard/heavy rockista on vain vanhempiensa kellareissa asuvien aikapoikien juttu jostain 80-90- lukujen vaihteesta. Mikä olennaisinta, kukaan ei ole samaa mieltä jonkun toisen tekemästä jaosta.

Eli on käytännössä tyhjänpäiväistä sanoa Sabbathia miksikään muuksi kuin hevi metalliksi.

"Genghis Khan" kirjoitti:
Stefa lähinnä viittaa niihin tusinametallibändeihin joissa muutamat frenditkin veivaavat. Silkkaa paskaa.
Lehtisalo-Rättö -mafia kuitenkin tekee ehkä Suomen mielenkiintoisinta musiikkia tällä hetkellä, pl. Tampereen Viihdeimperiumi.

Toki minä sen tiesin, että eihän Stefa nyt toki Ektro-skeneä tarkoittanut, mutta enpä jaksanut ruveta saivartelemaan. Pori kuin Pori. Ja joo, tämän lisäksi Tampereen Viihdeimperiumi, mukaanlaskien kaikki Paavoharjut, Jooset ja kumppanit on todellakin hienointa, mitä Suomessa on pitkään aikaan tehty.

Ja mitä Sabbathiin tulee, niin tokihan bändistä (kuin monesta muustakin) voi vetää ties mitä omia perustelujaan. Mutta eiköhän metalli sentään kerro yhtyeen musiikista aika paljon, vaikka ei toki kaikkea. Olihan siinä bluesia, psykedeliaa ja ties mitä. Doom tosiaan kiinnostaa musiikkina, pitänee tutustua joskus enemmänkin. Mutta kyllä minusta jossain Reverend Bizarrenkin musiikissa ilmenee jotain, mitä tavallisessa metallissa harvoin saavutetaan, puhumattakaan, että siinä on bändi joka oikeasti oli peräänantamaton. Bändin katalogi on muutenkin todella mielenkiintoinen, sillä sehän on jotain paljon muutakin kuin vain ne kolme levyä. Split-vinyylejä Pastorit tekivät toistakymmentä, joita olisi kyllä hauska metsästää.

np. Joose Keskitalo - Herra, opeta minua kuolemaan
Eiköhän oteta Jooselle, hieno mies. Onneksi joku uskaltaa vielä nykyäänkin olla rohkeasti uskovainen, tänä rationaalisen ateismin aikana, ja tehdä sitä vielä helkkarin uskottavasti. Ja Saimaan rannalla on yksi kauneimpia suomalaisia biisejä ikinä.

Edelleen, kukaan ei tunnu olevan huomannut tuolta Instrumentit-topicista mainostamistani. Joten nyt siirryn mainostamaan tänne foorumillekin, irkissähän tätä on tullut huudeltua jo ties kuin paljon. Nyt kun löytyy jopa ihan kunnollisia biisejä. Eli:

Winston Churchkill eli bändi missä paukutan rumpuja, on saanut nyt demonsa valmiiksi mistä kaksi parasta biisiä tuolta linkistä löytyvät. Kuunnelkaa ja kommentoikaa ihmeessä jokainen, paitsi WT joka on jo henk. koht. kommentoinut . Termin melothrash joku heitti ilmoille, tosin on kuullut haukuttavan myös metalcoreksi, mikä ei sinänsä yllätä noiden puhtaiden vokaalien vuoksi. Entistä raskaampaa materiaalia tulee kunhan jaksetaan nauhottaa.

Enjoy.

"Genghis Khan" kirjoitti:
Nähdään tänään Baarikaapissa Stefa?

On sääli etten pääse kyseiseen paikkaan.

The Doors - Break on through

Yksi hienoimmist kappaleista, mitä musiikin historiassa on koskaan tehty. Kappale keroo (nimensä mukaisesti) menemisestä toiselle puolelle - rakastumisesta, ellen nyt aivan väärin sitä tulkitse. Energinen, bluessinen, rokkaava, tunteellinen - aivan mahtava. Yritin tätä jossain kaameissa teinipippaloissa soittaa, mutta trance myi paremmin - ehkä olen genresulkeutunut, mutta oikeasti... onko tätä parempaa?

Eput siis jäi näkemättä, kun ei kavereilla ollut rahaa, mutta olkoon... The Doors (vaikka ensimmäistä levyä olenkin vasta kuunnellut) on jotain aika ainutlaatuista... toiset tykkäää, toiset ei, mutta minä tykkään.

http://www.youtube.com/watch?v=tah0OnS3nBU

Tuo biisi tosiaan on hyvä, jokseenkaan ei suosikkibiisini bändiltä. The Doorsista itsekin tykkään suuresti, varmaan kolmen suosikkiartistin joukossa nykyään jopa.

Juu onhan se Doors ihan kiva bändi .

Mietin itsekin tuota Sabbath kysymystä muuten kun bändiä taannoin last.fm -sivustoon taggailin. Päädyin sitten laittamaan sen kahteen eri kategoriaan: classic rock sekä heavy metal. Kumpikaan ei pidä suoranaisesti paikkaansa, mutta jokin noiden sekoitus se varmasti on. Itse sanoisin Sabbathia ehkä alkukantaiseksi metalliksi. Sabbath on kuitenkin se bändi josta koko metallimusiikin perustan voi sanoa alkaneeksi. Vähän niinkuin Possessed on death metallin alkutekijöitä, mutta se ei itsessään kyseistä lajia ihan täysin edusta.

Tietenkin on sitten niitä ihmisiä jotka lukevat Sabbathin ensimmäiseksi doom metal bändiksi. Yhtäläisyyksiä bändillä kyseiseen genreen on ihan huimasti, mutta ei sitä nyt ihan siksikään voi sanoa. Miksi ei, sitä en tiedä, koska teknisesti ottaen Sabbath voisi olla ihan hyvin doom metallia. Tai vaikka stoner rockia. Pää menee sekaisin, ehkä on vain parempi sanoa Sabbathia raskaaksi musiikiksi, se osuu ainakin oikeaan.

Mitä tulee doom metallin metalliuteen, niin kyllä nämä nykyajan doom pumput voi ainakin metalliksi helposti laskea (paitsi Electric Wizard joka on saanut nykyajan levyillään täydellisen 70-luvun tunnelman, niin saundeiltaan kuin muutenkin). Se on eri asia mitä nämä pioneerit edustavat, St. Vitukset, Candlemassit, Cathedralit sun muut. Silloinhan koko termiä ei edes ollut käytössä kun nämä puskivat klassikoitaan ulos.

Nevertheless, metalli(ko?)musiikin parhaita sisäisiä genrejä. Maistuu.

Minusta Sabbath on yksinkertaisesti sanottuna metallin juuret. Näin olen asiaa aina pitänyt.

Sabbath on Black Sabbathia, näin olen viimeiset 10 sekuntia tuuminut.

Black Sabbath - kolkon synkkä, herkän raivoisa myrsky.

Jatkan tässä - unen tuloa odotellessani - mesessä käytyä väittelyä iliken kanssa - ja tämä on sitten oikein kunnon (kärjistetty) hyökkäys.

Ozzy Osbourne on sinun mielestäsi Sharon-vaimon sätkynukke, joka vain makaa mikkiin ja lukee sanat paperista, kun ei muuhun pysty? Bruce Dickinson sen sijaan taitaa kaiken - lavaesiintymisen (erityisesti liikehdinnän), joka on niin aitoa, ettei siinä yksinkertaisesti voi olla minkäänlaista epäaitoa show:ta, hänellä on täydellinen lauluääni sekä yleisön innoittaminen kättelemällä moneen kertaan eturivissä seisovia faneja kesken keikan, kertoo vain Brucesta itsestään, joka on vain jotakin "elämää suurempaa".

Minun mielipiteeni on, että Ozzy oli aikoinaan elämää suurempi, suurempi kuin Bruce koskaan. Tämä "aikoinaan" on aina henkilökohtainen käsite, joka omasta mielestäni ulottuu aina vuonna 1991 julkaistuun No More Tears -albumiin saakka, joka vei Osbournea (käsittääkseni huumeista eroon päästyään) musiikillisesti rauhallisempaan suuntaan ja oli muutenkin iso käännekohta hänen elämässään - niin musiikillisesti kuin lavan takanakin.

Haluan vielä muistuttaa tähän lavaesiintymiseen, energisyyteen ja yleisestikin musiikkiin liittyen, että Osbourne on Dickinsonia 10 vuotta vanhempi, johon vielä lisätäkseni Ozzyn vuonna 2001 julkaistun Down to Earth -albumin, joka on kaikkine erikoisuuksineen hyvä levy, ei loistava, mutta hyvä, ja huomauttaessani, että John (se on hänen oikea nimensä, John) oli levyn julkistamisen aikaan 52-vuotias, toisin kuin Paul (Dickinson on oikealta nimeltään Paul), joka on nykyään vasta 50-vuotias.

Ozzy siis rokkasi (siihen mennessä) yli 30 vuotta kestäneen, huumeita värittävän uransa jälkeenkin vielä siihen tuttuun mikkiin-nojaamis -tyyliinsä, kun taas Bruce, joka vasta nyt saman iän saavutettuaan, jatkaa omaa, elämää suurempaa tyyliään kestäen ja tehden sitä vielä monta vuotta jatkossakin.

Osbourne > Dickinson

Kuten jo mesessä sanoin, nämä esiintymisjututkin ovat loppujen lopuksi mielipideasioita. Bruce Dickinson on minulle kaikkien aikojen THE frontman / laulaja. Helposti voisin myös sanoa vaikka Robert Plantia paremmaksi, jos haluaisin arvottaa laulajia kronologisesti paremmuusjärjestykseen, mutta niin en ole ikinä ajatellut tekeväni, enkä myös tee vaikka ehkä jostakin tuntuu, että pidän Dickinsonia parhaimpana vain, koska hän on Iron Maidenin laulaja sekä muutenkin tunnettu nimi musiikkimaailmassa. Tämä arvotus on minulle selkeytynyt sekä voimistunut pikku hiljaa. En siis sokean fanipoikamaisesti ajattele, vaikka siltä voi tuntuakin, että "Bruce on kova" ja "Ozzy on surkee, koska Bruce on paras".

Ozzy on kyllä legenda, joka on tehnyt uraa tunnetuissa bändeissä sekä vienyt metallimusiikkia omalla tavallaan eteenpäin, mitä arvostan. Esiintyjänä sekä ennen kaikkea laulajana hän ei ole kuitenkaan koskaan ollut minulle mitenkään tärkeä vaikka, kuten edellä jo sanoin, kunnioitan hänen uraansa. Nykyisin valitettavasti kuitenkin mies ei enää ole entisensä, mistä huomattavinta on laulujen sanojen muistamattomuus (teleprompterin käyttäminen). Tämä suurimmaksi osaksi johtuu juuri huumeiden liiallisesta käytöstä (Judas Priestin laulaja Rob Halfodilla on sama ongelma). Muutenkin Ozzy laahaa nykyisin biisit läpi, eli niin sanotusti "the presence of mind and soul" on poissa.

Tietenkään Brucea sekä Ozzya ei voi suoranaisesti verrata toisiinsa, koska ikäeroa on jonkin verran, mutta siitä huolimatta, pidän subjektiivisesti sekä herrojen nykykunnonkin huomioon ottaen objektiivisesti Brucea parempana laulajana, jota hän on ollut jo alusta saakka, sekä myös frontmanina selvästi parempana. Brucen miekkailuharrastus sekä muutenkin valveutunut elämä lienee osiltaan säästänyt hänet Halfordin sekä Ozzyn kohtaloilta. Brucella, ja myös Ozzylla, on silti todella persoonallinen ääni vaikka Brucen ääni onkin dramaattisempi sekä voimakkaampi kuin Ozzylla lavaesiintymisenkin ollessa energisempää, mitä arvostan. Bruce oikeasti hämää monia eloisalla lavaliikehdinnällään luulemaan, että kyllä jokainen 50-vuotias mies pystyy tuohon, mutta, kun tarkemmin miettii, huomaa, että suurin osa ihmisistä on viisikymppisinä jo melko lailla rapakunnossa. Bruce on kuitenkin pysynyt koko ikänsä hyvässä kunnossa sekä pystyy vieläkin villitsemään yleisöä voimakasluontoisella lavaolemuksellaan. Hän ei siis ole Ozzyn tyylisesti vain heikosti mikrofonitelineeseen nojaileva "rockin dinosaurus".

Yksinkertaistettuna vielä sama uudestaan:


- Pidän Brucea henkilökohtaisesti parempana, mutta arvostan Ozzyakin.

- Bruce on atleettinen duracell-pupu esiintyjänä, mikä aina antaa live-esitykseen alkuvoimaa.

- Ozzy ei lavalla juoksentele (yleisempi esiintymistyyli), mitä pidän hivenen tylsänä.


Lopuksi:

Iron Maiden on ollut minulle tärkein bändi sekä tulee sitä aina ja ikuisesti olemaan. Dickinsoninkaan arvostus ei ole minulla suoraan sidoksissa Iron Maidenin keulakuvana vietettyihin vuosiin vaan esimerkiksi tutkimalla Brucen soolotuotantoa olen todennut hänet ei vain pelkäksi Steve Harriksen sävellyskynän apuvälineeksi, sillä hän on soolourallaan tehnyt toimivasti omanlaistaan musiikkia irtautumalla Maiden-lokerostaan todella onnistuneesti. Lisäksi arvostan Brucen elämää: hän on muun muassa käynyt yliopiston kirkkain paperein läpi sekä onnistunut vielä luomaan uskottavan uran vokalistina. Bruce on aina ollut oman itsensä manageri, eikä ole ikinä kuunnellut kenenkään neuvoja. Nykyään hän hoitaa laulamisen ohella vielä lentäjän hommia, on huipputaitava miekkailija, on käsikirjoittanut oman elokuvansa The Chemical Wedding Alisteir Crowleyn elämästä sekä juontaa viikoittaista radio-show'taan BBC:llä. Minua ällistyttää yhä uudelleen ja uudelleen hänen fyysis-henkiset voimavarat sekä luovuus. Bruce ei todellakaan ole mikään rock-klisee, sillä hän on onnistuneesti pystynyt kehittymään elämänsä aikana nuoresta, potentiaalisesta laulajasta sekä super-atleettisesta pitkätukkaisesta pojasta viisikymppiseksi monitoimimieheksi. Brucen laulutyylikin on muuttunut energisen voimakkaasta pohtivan voimalliseksi äänen pysyessä persoonallisen Brucen kuuloisena. Bruce Dickinson on yksinkertaisesti paras.